Äiti

Tahdotko nähdä

ihmeen kauniin kuvan,

äiti ja lapsi kun istuvat

portailla tuvan.

Mitäpä lapsen

äidille kuiskaavan luulet,

noin kun on kirkas katse

ja hymyssä huulet?

Oi, hän oppinut

yhden sanan on vasta,

sitä ei lakkaa kyyhkynen

kujertamasta.

Sanaan siihen

liittyy kaikki, mi hyvää,

kaikki mi maassa on kaunista,

tunnetta syvää.

Äiti, oi, äiti,

maailman kaunein sana –

se sointuu kuin ihana sävel

lapsen lausumana. 

-Immi Hellen

Äideistä on kirjoitettu paljon runoja ja tehty lauluja, varmasti ihan ansaitusti. Tämä on minusta yksi kaunemmista runoista, joita olen kuullut. Muistan, kuinka äidilläni oli myös tapana istahtaa ulkorappusille kesäisenä päivänä ja kuunnella lintujen laulua. Aina siinä joku meistä lapsista pyöri äidin helmoissa myös. 

Kun ajattelen äitiäni, nousee ensimmäisenä mieleen lämmin syli. Olin äidin tyttö ja muistan, kuinka vielä isona tyttönä istuin äidin sylissä. Nukuin myös äidin vieressä pitkään ja saan vieläkin välillä kuulla siitä sisaruksiltani. Äitini oli lempeä ihminen, jolla oli suuri sydän. Äiti oli lapsirakas ja täytyi ollakin, kun sai neljätoista lasta ja lopulta kasvatti meidät yksin isän kuoltua. Näin aikuisena saa monesti ihmetellä, mistä ihmeestä hän sai voimaa kaikkeen, kun elämä antoi runsaasti vastoinkäymisiä hänen tielleen. Kunpa olisin saanut edes hippusen siitä kärsivällisyydestä ja lempeydestä, mutta luulen, että se on katoavaa kansanperinnettä.

 

Kotiportaat

Yksi äidin työmaista

 

Sitä kärsivällisyyttä ja lempeyttä olisin tarvinnut monta kertaa omien viiden lapsen kanssa. Ajattelen kuitenkin, että niillä eväillä, jotka elämä antoi minulle, olen tehnyt parhaani. Kun katson elämää taaksepäin, niin kyllä ne parhaat ja rakkaimmat hetket olivat silloin, kun lapset oli pieniä ja sain touhuta heidän kanssaan kaikenlaisia asioita. Nautin joskus joistakin leikeistä enemmän kuin lapseni, koska omassa lapsuudessa ei juuri leluja ja pelejä ollut. Pääsin lukemaan ihanasti kuvitettuja satukirjoja ja laulamaan sydämeni kyllyydestä yleisölle, joka kuunteli ja eläytyi mukanani.

 

 

Suvun juurilla, hiljaista kansaa

Nyt olen kahdentoista lapsen mummi ja saan nauttia heidän parhaista puolistaan. Mikään ei ole kauniimpaa, kuin kädet ojossa syliin tuleva lapsi, joka kohti tullessaan huutelee mummia. Ne sanat ja sävelet ovat mannaa mummin sydämelle.

 

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää ja välillä tuntuu ihmeelliseltä ajatukselta, että kaikki tyttäreni ovat myös jo äitejä. On ihanaa saada seurata heidän äitiyttään ja olla mukana seuraavan sukupolven elämässä. Tunnen suurta lämpöä, kun he keskenään jakavat elämän haasteita ja tukevat toisiaan. Koen myös, että saan välillä olla se aikuinen, jolta kysytään neuvoa ja opastusta. Toki toisinaan, ehkä liiankin usein tarjoan neuvoja ilman pyyntöjäkin. Siinäpä vielä on oppimisen paikka kuulla ja kuunnella, tarjota neuvoa vasta, kun kysytään. 

Ylpeänä voin toivottaa tytärten perheille ja kaikille teille lukijoille oikein ihanaa ja aurinkoista äitienpäivää. 

Hän kerran oli nuori, kaunis niin

ja uskoi omiin unelmiin.

Saiko elää onnellisen elämän,

kenties vielä vähän enemmän.

Saiko tehdä sen,

mikä tarkoitus on ihmisen.

Luoda uutta maailmaan,

saada aikaan parempaa.

Vaiko raskaan tehtävän,

sai kohtalokseen hän,

haasteet nuoruutensa nää,

veikö halun elämään.

Kun katson silmiin vanhuksen,

näen silmissänsä kyynelen.

Tartun käteen hauraaseen,

pyyhin silmäkulman veen.

Vanhus syvään huokaisee,

vielä viime matkan teen.

Voiko lähteä täältä kauniimmin,

kuin huokaisten ylös rukouksin.

Matkakuumetta

Minä kurkoitin tähtiin,

unelmoin suuria,

olin elämäni prinsessa, joka

uskoi onnellisiin loppuihin.

Jossakin etsii prinssi prinsessaansa

 antaakseen rakkautensa 

ja puoli valtakuntaa, 

näin minä uskoin.

Sitten piru istui orrella,

näytti kuinka kiiltävä pinta ei ole kultaa,

prinssi ei ratsasta valkealla ratsulla,

linnat ja kartanot ovat rapistuvia kolkkoja

 asumuksia.

Ihmiset ovat häikäilemättömiä hyväksi

 käyttäjiä.

Unelmat rapisivat,

tilalle tuli totuus elämästä,

jossa unelmoinnit muuttuvat 

raskaaksi raatamiseksi, 

selviytymiseksi jokaisesta päivästä,

 ränsistyneen katon alla ei ole unelmia.

On se tuo ihmismieli ihmeellinen kaikkinensa. Olen päässyt elämäni aikana matkustelemaan jonkin verran kotimaassa ja ulkomailla. Silloin, kun sairastuin olin varma, että en enää koskaan haaveile ulkomaanmatkoista ja kotimaassakin matkustaisin lähinnä lasten luona. Ja näin se oikeastaan on mennytkin, mutta kuinka ollakaan...

Pariisissa

Jouduin hankkimaan passin työpaikan varmennekorttia varten. Vielä, kun tilasin passin ja kävin kuvassa ajattelin, miten turhaa on hankkia se ainoastaan henkilöllisyyteni todistamiseen. Alkuviikosta sain sitten tuoreen passin käteeni ja simsalabim, minuun iski matkakuume. Aloin puhumaan puolisolle ja lapsilleni, että oishan se mukava vielä käydä jossakin lämpimässä.

Australiassa Miss Marplen teehuone

Toki jokin pieni haave on kytenyt jo aikaisemminkin, koska kysyin maaliskuussa kardiologilta kestäisikö tämä uusi sydän matkustamisen ja uskaltaisinko terveyden puolesta lähtemään jopa ulkomaillekin. Kardiologi kehotti nauttimaan elämästä ja antoi luvan matkustamiselle, kunhan kohdemaa on hygieniatasoltaan turvallinen ja muistan itse noudattaa hyvää ruoka hygieniaa. Ja välttää, auringon ottoa.

Sitten kun aloin vähän vakavemmin miettiä, mihin voitaisiin mennä iski pelko pirulainen. Entä jos sydän ei kestäkään lentämistä, jos joudunkin ulkomailla sairaalaan, jos lentokone putoaa, jos, jos, jos. Ihan kaikkea voi sattua juuri minun kohdallani. 

Kaipaisin niin itselleni elämisen rohkeutta ja uskallusta tarttua mielenkiintoisiin asioihin ilman turhaa pelkoa. Omat lapset eivät tätä luonnetta ole perineet, vaan ovat reippaasti tarttuneet uusiin haasteisiin ja rohkeasti lähteneet tutkimaan, mitä maailma heille tarjoaa. Ja minä olen kotona pelännyt ja rukoillut, että kaikki menee hyvin. Tässäpä sitä on taas pähkäiltävää pienellä ihmisellä. Katsotaan, mihin heinäkuun kesäloma vie kotimaassa. 

Hollanti

 

Kevät keikkuen tulevi

Illalla, kun viimeiset auringonsäteet

valaisevat pihapolkuani,

näen keijujen tanssivan pensaiden oksilla, 

heinäsirkat vinguttavat viulujaan

ja peipposet laulavat koivujen katveessa

suloisia säveliään. 

Vetäydyn hiljaa mökkini suojaan, 

etten särkisi tätä tunnelmaa.

Annan metsänväen viettää viimeisiä kesäjuhliaan, 

tanssia ja riemuita,

kerätä voimia tulevaan pimeään.

 

 

 Pääsiänen on tänä vuonna tavallista aikaisemmin, jo maaliskuun lopussa. Vasta oltiin talvilomalla ja nyt saadaan nauttia pitkästä viikonlopusta. Vappuun saakka saadaankin odottaa seuraavaa ylimääräistä vapaapäivää. Näin se työläisen elämä on sujahtanut osaksi elämääni ja mietin ylimääräisten vapaiden suomaa taukoa töihini. 

Pääsiäinen on minulle toiseksi tärkein kirkollinen juhlapyhä. Joulu on ehdoton ykkönen. Pääsiäinen tuo jotenkin toivoa tulevaan niin kirkollisessa mielessä kuin siinä, että pimeys vaihtuu valoksi. Kevät alkaa olla käsillä vihdoinkin ja valon määrä lisääntyy. Tänään on pitkäperjantai ja kummasti se on aina tuntunutkin pitkältä päivältä. Meillä on tällä kertaa hiljainen pääsiäinen, kun lasten perheet eivät päässeet tulemaan mummilaan osa sairastelujen vuoksi, osa muuten vaan. Siellä ne kaapissa odottaa edellisen viikonlopun virpomispalkkiot pieniä virpojia ja perinteiset pääsiäistipujen tuomat yllätysmunat, jotka piilotellaan ympäri taloa lasten etsittäväksi ja iloksi. No papalle piilotetaan pääsiäisaamuna yksi herkku etsittäväksi. 

Omassa lapsuudessani sain kerran kokea saman riemun, kun löysin tyynyni alta suklaamunan. Sen oli piilottanut vanhimman veljeni vaimo ja voi sitä riemua siskon kanssa, kun löysimme tämän herkun, josta emme olisi osanneet uneksiakkaan. Omat lapseni ovat saaneetkin sitten herkutella molempina pääsiäsipäivinä näillä herkuilla piilotuksineen ja saavat edelleenkin, jos ovat kotona pääsiäisenä. 

                  

 

Kiinalainen sananlasku sanoo, että se on onnellinen, joka omistaa puutarhan. Tyttäreni vaikuttaa onnelliselta lähettäessään meille muille perheenjäsenille kuvia, mitä kaikkea hän on jo laittanut kasvamaan sisälle. Lapset saavat samalla nähdä kasvun ihmeen. Ulkona on ropissut vettä ja lumet sulaa. Vielä kuitenkin saadaan odottaa kevättä ja kesää. Omassa lapsuudessani vähän pohjoisemmassa suli pälvet talon vierustoille ja teille vasta vapun aikoihin. Silloin saimme laittaa lämpimänä päivänä kesäkengät jalkaan ja hypätä myyrää (ruutua) talon kupeella. Kaivettiin myös esiin hyppynarut ja kuminauhat, joita jaksettiin hyppiä pitkiä aikoja. Kuminauhalla osattiin monenlaisia temppuja tehdä. Nykyisin ei taida lapset näitä juttuja tehdä, mutta maanteillä näkyy jo sähköskuutteja ja rullaluistelijoitakin. Jokaisella aikakaudella on omat juttunsa. Vanhemmillamme ne käpylehmät.

Näillä raaputuksilla toivotan teille kaikille aurinkoista ja toiveikasta pääsiäisen aikaa. Muistakaa siirtää kelloja kesäaikaan sunnuntaina. Ja se on sitten eteenpäin menevän mieli eli kesää kohti. Taidan katsoa, josko karkkikupissa olisi vielä jokunen suuhun pantava. 

                                    

                                       

Kiukkuinen akka

 Vaikka tahtoisin olla kiltti ja hellä,

en jaksaisi lainkaan ärhennellä,

silti ärjyn, pauhaan ja kiukuttelen,

ilman siipiä lentää pakoon voi en.

Minä tahtoisin piiloon pois kiukkuamasta,

painaa siipeni suojaamaan maailmasta,

jossa itseni hukkaan ja suutahtelen

vaikka tehdä näin milloinkaan tahtoisi en.

Siellä syvällä, syvällä kiukun alla,

itkee pienoinen lapsonen maailmalla,

jonka taakka on liian raskas kantaa

eikä aikuinen voi sitä toiselle antaa.

Kunpa huominen päivä lohtua tois,

veisi kiukun ja murheen hetkeksi pois.

Osaisi olla itselle armollinen,

saisi kiukusta, murheesta vapautuksen.

Pyysin tyttärentytärtä Herttaa piirtämään minulle vihaisen ihmisen. Ja siinä se nyt on. 

Nyt tulee "pieni" purkaus lähes kuusikymppisen naisen ärhäkkyydestä. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että ärsyynnyn ja suorastaan välillä kiukustun monista sellaisista asioista, joihin en olisi ennen korvaani lotkauttanut. 

Liikunta on aina ollut minulle tärkeää ihan lapsesta saakka. Olen touhunnut ulkona, kiipeillyt puihin, kävellyt, hiihtänyt, juossut, pyöräillyt, tanssinut ja tehnyt mielellään erilaisia ryskä hommia, joilla on ollut tarkoitus. Eli ryskähommat on olleet halon kantoa, vedenhakua 10 l. ämpäreillä, mattojen puistelua, marjastamista jne. Kaikkea kotityötä, joka on vaatinut voimaa. Olen ollut riski ihminen, kuten veljeni joskus sanoivat minusta. 

Sydänsiirron jälkeen minusta alkoi tuntumaan, että minut arvotettiin työn ja liikunnan kautta. Kun toipuminen ei edennyt lääkärin mukaan toivotulla tavalla, tunsin että minua syyllistettiin siitä. Yhdellä kontrollikäynnillä kerroin hoitajalle, etten ole jaksanut liikkua, kun erilaisia vastoinkäymisiä oli ollut. Lääkäri, joka oli samassa huoneessa tiuskaisi minulle syyttävästi, että et jaksa liikkua. Hoitaja puolusteli minua ja kertoi vastuksistani, kuumeilusta, hemoglobiinin mataluudesta, koronan sairastamisesta. 

Ja kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla lääkäreiltä tavoitteen puolestani: "kyllä me sinusta vielä työkykyinen tehdään." Ihan niinkuin minun arvoni mitattaisiin sillä, kuinka monta työvuotta vielä pystyn tekemään. Joskus mietin, että olisinkohan päässyt edes siirtoon, jos olisin sanonut, että minulla ei sitten ole enää työhaluja. 

Minulle tärkeimpiä arvoja siirrolle oli saada elää vielä perheen parissa toimintakykyisenä, pystyä leikkimään lastenlasten kanssa ja olemaan omalle perheelleni apuna ja tukena. Ennen kaikkea nauttia elämän lahjasta. 

Tuosta liikunnasta tuli minulle pikkuhiljaa jonkinlainen painajainen. Kun kuulin, kuinka muut siirrokkaat toipuivat, puhkuivat elämän intoa ja pystyivät liikkumaan nopeastikin siirron jälkeen, minä tunsin syyllisyyttä omasta tilanteestani. Vaikka ymmärsin itse, että kaikki ei kohdallani ollut hyvin, minusta tuntui, ettei sitä oikein ymmärretty. 

Alkuun kävin kolme kertaa viikossa dialyysissa, joka on elimistölle rankkaa, ja fysioterapiassa kaksi kertaa viikossa. Ihmettelin, miten tuo kaikki otti voimilleni ja en mielestäni edistynyt omien enkä muidenkaan toiveiden mukaisesti. Hemoglobiini oli tuolloin lähes aina alle 90 ja keväällä oli kuumeilua viikko tolkulla. Kuntopyörän päällä huippasi ja koko kroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Sitten löytyi se kilpirauhassyöpä. Ja minä vertailin edelleenkin itseäni liikunnassa ja toipumisessa muihin. 

Aloin ärsyyntyä jokaisesta liikunnallisesta päivityksestä Facebookissa ja muistakin suorittamispäivityksistä. Minulle tuli tunne, että elämä on yhtä suorittamista lähes kaikilla elämisen osa-alueilla. 

Tämä oli siis minun korvien välissä. Minun surutyötäni, harmitusta omasta tilanteestani ja kateuttakin. Jokainenhan saa päivittää someen mitä haluaa ja minä voin olla katsomatta ja kommentoimatta. Siltikin katsoin ja märehdin huonommuudessani. 

Kaiken aikaa olen kuitenkin voimieni mukaan liikkunut. Sitten tuli mukaan ne suu- ja hammas säryt. Joka kerta lenkille lähtiessä ahdistaa jo valmiiksi, kun tietää sen kivun tulevan ja sitä sitten kestää noin tunnin ajan. Ja jokainen, joka on kokenut hermosärkyä tietää, miten viheliäistä se on. Nämä kaikki myrkyttivät mieltäni ja tekivät elämän ilottomaksi. 

Mutta kuinka ollakaan, yhtenä päivänä huomasin ajattelevani töihin paluuta. Kävin itseni kanssa Jaakobin painia, joko uskallan lähteä vai vai vieläkö siirrän. Sitten muistin työkokeilun mahdollisuuden ja jokin loksahti päässäni, että nyt tai ei koskaan. Puoli vuotta olen nyt työskennellyt ihanien työkavereiden parissa ja täytyy sanoa, että vaikka väsynkin helpommin kuin ennen on henkinen toipuminen mennyt eteenpäin. 

Nyt olen aloittanut myös kuntosalilla käynnit ja tykkään. Kardiologin mukaan verikokeet ovat nyt hyvät ja sydämen tilanne ennallaan. Pumppausteho on alentunut edelleen eikä se siitä nousekkaan, mutta muuten olen nyt toipunut suurinpiirtein kaikesta. Tämä kaikki näkyy nyt siinä, että työn ja liikunnan ilo on palaamassa elämääni. Kardiologi antoi reseptiksi, että nauti nyt elämästä ja pidä tuo hymy huulilla. Ja mikä lohduttavinta, se ymmärrys, kun kerroin väsyväni helposti. Hän sanoi, ettei se mikään ihme ole kaikkien näiden kokemusten ja runsaan lääkityksen vuoksi. Kehoitti juttelemaan työterveyslääkärin kanssa, jos työssä jaksamisen kanssa tulee ongelmia. Kaikella tällä on psykologinen vaikutus. Saa luvan ottaa lunkimmin, kun väsyy. Saa olla armollinen itselleen ja toisille. 

Jotakin tarvettahan ne kaikki päivitykset somessa ja näissä blogeissa palvelevat. Minulle tämä on purkautumiskeino ja päiväkirja. Ja ei voi kieltää, etteikö tunnu hyvältä, kun joku on jaksanut lukea saatikka kommentoidakin näitä minun jaarittelujani. 

Ollaan armollisia ja nautitaan elämän lahjasta. Väsyneenä saa levähtää ja kerätä elinvoimaa. 

Aika se vain juoksee, minä en

 Vanhemmat naiset kantavat sisällään salaisuuksia,

joita nuoremmat naiset vasta keräilevät.

Nuoremmat naiset tahtovat kultaa ja 

timantteja lahjoiksi rakastetultaan. 

Vanhemmille naisille riittää käden kosketus iholla,

varkain saatu suudelma ja

puolison lempeä katse 

vielä vuosikymmenten jälkeen.

He tietävät, ettei niitä voi ostaa rahalla,

ne eivät tule nuoruuden innosta vaan

vuosien kokemuksesta,

yhdessä eletystä elämästä,

aidosta rakkaudesta.

 

 Lapsena joskus ihmettelin, kun äitini sanoi, että kylläpä tuo aika juoksee joutuisasti. Ihmettelin, että ei kai se aika voi juosta. Jossakin vaiheessa ymmärsin sen niin, että kello nakutteli aikaansa nopeasti ja viisarit juoksivat kellotaulussa kilvan toistensa perässä. Nyt ymmärrän oikein hyvin tuon lauseen merkityksen. Aika tosiaan juoksee, eikä itse tahdo perässä pysyä. Äskettäin oli helmikuu ja nyt jo maaliskuu pian puolessa välissä.

Onhan siinä puolensa ja puolensa, miten aikaa arvioi. Kyllä tammikuun alussa tuntui pitkältä ajalta odottaa maaliskuun alkua ja pitkästä aikaa talvilomaa ja kuinka nopeasti se lopulta vilahtikaan ohitse. Olen siis ollut talvilomalla ja kyllä tuli tarpeeseen. Eilen sunnuntaina tuntui siltä, että voisin vielä vähän jatkaa lomaani. Alkuviikosta meille tuli talvilomalaisia, mutta oksutauti yllätti heistä pienimmän ja niinpä loma jäi yhden yön pituiseksi. Torstaina lähdimme sitten etelä-Suomeen nuorimman lapsenlapsen, syntymäpäiväkaimani 1v. syntymäpäiville vanhimman tyttären perheen kanssa. No kuinkas ollakkaan, heidän pienimmäiselle nousi kuume toisena yönä ja siitä sitten levisi kulovalkean tavoin osaan porukasta. Me puolisoni kanssa olemme vielä säästyneet taudilta. 

Meille tämä on tuttua huttua jo useamman vuoden ajalta, että aina joku perheistä sairastuu loman aikana olipa kyseessä joulu-, syys-, talvi- tai pääsiäsiloma. Itse vietin viime juhannuksen sairaalassa streptokokki-A tartunnan vuoksi. Menihän se juhannus niinkin, mutta jäi vähän harmittamaan, kun sairaala tarjosi perinteisen juhannusmakkaran sijasta muistaakseni kanaruokaa. 

Ajan juoksemista olen hämmästellyt viimepäivinä myös siksi, että vietin nyt viimeisiä syntymäpäiviä alle 60-vuotiaana. Tuntuu siltä, että eilenhän me vasta juhlimme viisikymppisiänikin. Näiden yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon. On syntynyt uusia perheenjäseniä, on valmistuttu ammatteihin, nuorimmainenkin on saatu aikuiseen ikään ja puoliso on jäänyt eläkkeelle. On myös jouduttu hyvästelemään monia rakkaita ihmisiä, luopumaan asioista, joita ennen piti tärkeinä, hyväksymään oma vanheneminen. Tässä vaiheessa joutuu myös hyväksymään, että elämä ei mene niinkuin sen on kuvitellut menevän ja tiedostamaan oman elämän rajallisuuden. Toivottavasti siihen on vielä pitkä matka ennenkuin kello pysähtyy. Raksuttakoon aikarauta hyvin hitaasti kuin mummon vanha kaappikello, pitkäveteisesti ja hiljalleen ennen pysähtymistään.

Mukavaa maaliskuun loppua kaikille ja muistakaa hidastaa vähän tahtia vaikka kevät saakin villiintymään välillä.  

Pelekäätkö sinä hammaslääkäriä

 

 

Hymyä huuleen 😁

 Pelekäätkö sinä hammaslääkäriä? Minä pelekään ja jännitän joka kerta. Kuten viime vuosina on tutkittu, niin hampaista voi lähteä bakteeri sydämeen, aiheuttaa ongelmia sydämelle ja johtaa jopa  kuolemaan. Siksi meiltä sydän siirrokkailta tarkistetaan hampaat säännöllisesti. Joiltakin kerran vuodessa ja osalta puoli vuosittain, kuten minulta. Aina tunti ennen toimenpiteitä, kuten hammaskiven poistoa, pitää ottaa tuhti annos antibioottia tulehduksen ennaltaehkäisemiseksi. Puhutaan antibioottiprofylaxiasta. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka sai hammasharjan vasta koulusta. Kun vuonna 1972 tuli kansanterveyslaki voimaan aloitettiin todenteolla terveysvalistuksia mm. suuhygienian hoidosta. Vaikka silloin ei ehkä nuin hienoa sanaa ollut käytössä kuin hygienia. Puhuttiin hampaiden pesun tärkeydestä. Lähdin juuri samana vuonna kouluun ensimmäiselle luokalle.

Kasvoin isossa perheessä nuorimmaisena ja isäni kuoli ollessani 4 vuotias. Eipä siinä äiti tai kukaan muukaan ehtinyt tai jaksanut kannustaa saatikka kiinnittää hampaiden pesuun huomiota. Koulussa sitten aloitettiin hampaiden fluoraukset kerran viikossa. Se oli hauskaa hommaa. Kaikki oppilaat oltiin koulun käytävällä, missä oli joka luokanoven vieressä lavuaari. Johtajaopettaja jakoi meille kirkkaasta litran pullosta fluorin purskuteltavaksi suuhun. Siinä me nassikat purskuttelimme ja yritimme pidättää naurua. Hyvällä tuulella ollessaan opettaja yritti vielä meitä naurattaakin.

Vähän ylemmällä luokalla ollessani, hammashoitaja kävi koululla ja valistettuaan meitä hampaiden hyvästä harjauksesta, hän antoi meille violetit purutabletit pureskeltavaksi. Näiden avulla näimme itsekin, kuinka hyvin hampaat tuli harjattua. Se violetti väri jäi hampaissa niihin kohtiin, joita ei oltu kunnolla pesty. 

Valistus puri ainakin omalla kohdallani niin hyvin, että siitä alkaen olen pessyt hampaat aamuin illoin. Tästäkin huolimatta sokeri-/karkkihiiri luonteellani olen onnistunut saamaan reikiä hampaisiini. Lasteni hampaita jynssäsin pitkään ja muistan, kun itkin lapseni ensimmäistä reikää hampaassa vaikka hän oli jo koululainen. Silti tunsin syyllisyyttä, etten ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä hampaiden kanssa.

Sokerihiiren herkkuja

 

Viime syksystä alkaen, minulla on ulkoilun jälkeen alkanut vihloa ja pakottaa suun seutua ja hampaita. Se alkaa heti kohta, kun tulen sisälle ja kestää noin tunnin. Usein pitää ottaa särkylääke tuohon kipuun. Ja ainoa kipulääke, jota voin käyttää on panadol. Useampaan kertaan on hampaat tutkittu ja kuvattukin, eikä syytä löydy. Kävin jälleen pari viikkoa sitten hammaslääkärillä ja sain lähetteen vähän tarkempaan röntgen tutkimukseen, mutta tuloksia ei ole vielä soitettu. Niitä odotellessa täytyy vain kerätä kärsivällisyyttä ja napsia panadolia.

Ulkona on nyt keväiset säät, joten mukavia ulkoilukelejä ja aurinkoa päiviinne. 

Kipu kuolee huutamalla..

 Silloin, kun olen sirpaleina,

korjaatko minut ehyeksi,

laitatko palat paikoilleen.

Mitä siitä, jos sirpaleita puuttuu

tai kaikki ei ole kohdillaan,

kunhan vain rakastaen kokoat,

käsittelet hellin käsin,

silittäen terävät särmäni sileiksi.

Särkyneestä ei ehyttä saa,

voi saada jotakin kauniimpaa,

elämän myrskyjen koulimaa.

 

 

Hilma

Kipu kuolee huutamalla, laulaa Apulannan pojat, mutta ei taida ihan sillä lähteä. Saattaa se silti joskus vähän helpottaa. Minulla on jo muutaman kuukauden kipuillut vasemmanpuolen alaselkä ja tunnistan sen iskias kivuksi. On tuttu entuudestaan vuosien takaa. Tuolloin jouduin lopulta kiireellisenä leikkauspöydälle useamman vuoden kipuilun jälkeen, kun jalkaan alkoi tulla halvausoireita. Silloin pullistuma tuli kaatumisen seurauksena, nyt varmaankin iän mukanaan tuoma rappeutuminen aiheuttaa tämän. 

Piti ihan tohtorilta hakea lähete fysioterapeutille, että saan täsmäohjeet selän kuntouttamiseksi. Olen kyllä aikoinaan saanut McKenzie selkäjumppaohjeet, jotka olivat mielestäni hyvät, mutta olen ne kadottanut ja toisaalta uskon, että on tullut uusia parempiakin ohjeita. Tokihan niitä ohjeita on netti pullollaan, mutta uskon niin, että asiantuntijan kanssa katsottuna tulen tekemään ne oikein ja en aiheuta enempää ongelmia selälleni. 

Leikkuupöydälle ei nyt tee enää mieli, kun aika monta reikää on jo tehty. Laskin tuossa yhtenä päivänä, että olen ollut leikkauspöydällä ainakin kahdeksan kertaa. Tämän lisäksi on menty sydämeen katetrilla reilusti yli kymmenen kertaa, kun ennen sydämen siirtoa otettiin biopsioita diagnoosin selvittämiseksi, katetriablaatioita taittiin parikin kertaa tehdä ja sydänsiirron jälkeen otettiin kontrolli biopsiat alkuun kuukausittain ja sitten harvemmin. Peilistä näkyy taistelija, joka on saanut osumia ja selvinnyt hengissä. Kiitollisin mielin ajattelen Suomen terveyden- ja sairaudenhoitoa ja samalla murhemielin, kun näkee miten nyt ajetaan hyvää hoitoa alaspäin.  

Niin se näyttää, että kun ikää tulee niin vaivat lisääntyy ja joutuu tekemään enemmän töitä hyvinvointinsa eteen. Elimistö rapautuu, mutta onneksi on konsteja, joilla voi rapautumista hidastaa. Pitäis ottaa mallia lapsista ja muistaa touhuta samalla tavalla ahkerasti pitkin päivää. Valitettavasti sitä iän myötä tahtoo myös laiskistua ja mielellään tekee pesän sohvan nurkkaan. Onneksi kevät on jo aika lähellä ja päästään taas möyrimään kukkapenkkeihin ja ulkona oleminenkin on helpompaa. Sitä ennen koitetaan kestää nämä paukkupakkaset ja pidetään positiivista mielialaa yllä. Allaolevalla kukkakimpulla toivotan teille lukijoille hempeää helmikuuta. Sunnuntaina kaikki kynnelle kykenevät sitten pulkkamäkeen. Eikös se ole laskiaissunnuntai, ei laiskiaisunnuntai.