Kiukkuinen akka

 Vaikka tahtoisin olla kiltti ja hellä,

en jaksaisi lainkaan ärhennellä,

silti ärjyn, pauhaan ja kiukuttelen,

ilman siipiä lentää pakoon voi en.

Minä tahtoisin piiloon pois kiukkuamasta,

painaa siipeni suojaamaan maailmasta,

jossa itseni hukkaan ja suutahtelen

vaikka tehdä näin milloinkaan tahtoisi en.

Siellä syvällä, syvällä kiukun alla,

itkee pienoinen lapsonen maailmalla,

jonka taakka on liian raskas kantaa

eikä aikuinen voi sitä toiselle antaa.

Kunpa huominen päivä lohtua tois,

veisi kiukun ja murheen hetkeksi pois.

Osaisi olla itselle armollinen,

saisi kiukusta, murheesta vapautuksen.

Pyysin tyttärentytärtä Herttaa piirtämään minulle vihaisen ihmisen. Ja siinä se nyt on. 

Nyt tulee "pieni" purkaus lähes kuusikymppisen naisen ärhäkkyydestä. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että ärsyynnyn ja suorastaan välillä kiukustun monista sellaisista asioista, joihin en olisi ennen korvaani lotkauttanut. 

Liikunta on aina ollut minulle tärkeää ihan lapsesta saakka. Olen touhunnut ulkona, kiipeillyt puihin, kävellyt, hiihtänyt, juossut, pyöräillyt, tanssinut ja tehnyt mielellään erilaisia ryskä hommia, joilla on ollut tarkoitus. Eli ryskähommat on olleet halon kantoa, vedenhakua 10 l. ämpäreillä, mattojen puistelua, marjastamista jne. Kaikkea kotityötä, joka on vaatinut voimaa. Olen ollut riski ihminen, kuten veljeni joskus sanoivat minusta. 

Sydänsiirron jälkeen minusta alkoi tuntumaan, että minut arvotettiin työn ja liikunnan kautta. Kun toipuminen ei edennyt lääkärin mukaan toivotulla tavalla, tunsin että minua syyllistettiin siitä. Yhdellä kontrollikäynnillä kerroin hoitajalle, etten ole jaksanut liikkua, kun erilaisia vastoinkäymisiä oli ollut. Lääkäri, joka oli samassa huoneessa tiuskaisi minulle syyttävästi, että et jaksa liikkua. Hoitaja puolusteli minua ja kertoi vastuksistani, kuumeilusta, hemoglobiinin mataluudesta, koronan sairastamisesta. 

Ja kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla lääkäreiltä tavoitteen puolestani: "kyllä me sinusta vielä työkykyinen tehdään." Ihan niinkuin minun arvoni mitattaisiin sillä, kuinka monta työvuotta vielä pystyn tekemään. Joskus mietin, että olisinkohan päässyt edes siirtoon, jos olisin sanonut, että minulla ei sitten ole enää työhaluja. 

Minulle tärkeimpiä arvoja siirrolle oli saada elää vielä perheen parissa toimintakykyisenä, pystyä leikkimään lastenlasten kanssa ja olemaan omalle perheelleni apuna ja tukena. Ennen kaikkea nauttia elämän lahjasta. 

Tuosta liikunnasta tuli minulle pikkuhiljaa jonkinlainen painajainen. Kun kuulin, kuinka muut siirrokkaat toipuivat, puhkuivat elämän intoa ja pystyivät liikkumaan nopeastikin siirron jälkeen, minä tunsin syyllisyyttä omasta tilanteestani. Vaikka ymmärsin itse, että kaikki ei kohdallani ollut hyvin, minusta tuntui, ettei sitä oikein ymmärretty. 

Alkuun kävin kolme kertaa viikossa dialyysissa, joka on elimistölle rankkaa, ja fysioterapiassa kaksi kertaa viikossa. Ihmettelin, miten tuo kaikki otti voimilleni ja en mielestäni edistynyt omien enkä muidenkaan toiveiden mukaisesti. Hemoglobiini oli tuolloin lähes aina alle 90 ja keväällä oli kuumeilua viikko tolkulla. Kuntopyörän päällä huippasi ja koko kroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Sitten löytyi se kilpirauhassyöpä. Ja minä vertailin edelleenkin itseäni liikunnassa ja toipumisessa muihin. 

Aloin ärsyyntyä jokaisesta liikunnallisesta päivityksestä Facebookissa ja muistakin suorittamispäivityksistä. Minulle tuli tunne, että elämä on yhtä suorittamista lähes kaikilla elämisen osa-alueilla. 

Tämä oli siis minun korvien välissä. Minun surutyötäni, harmitusta omasta tilanteestani ja kateuttakin. Jokainenhan saa päivittää someen mitä haluaa ja minä voin olla katsomatta ja kommentoimatta. Siltikin katsoin ja märehdin huonommuudessani. 

Kaiken aikaa olen kuitenkin voimieni mukaan liikkunut. Sitten tuli mukaan ne suu- ja hammas säryt. Joka kerta lenkille lähtiessä ahdistaa jo valmiiksi, kun tietää sen kivun tulevan ja sitä sitten kestää noin tunnin ajan. Ja jokainen, joka on kokenut hermosärkyä tietää, miten viheliäistä se on. Nämä kaikki myrkyttivät mieltäni ja tekivät elämän ilottomaksi. 

Mutta kuinka ollakaan, yhtenä päivänä huomasin ajattelevani töihin paluuta. Kävin itseni kanssa Jaakobin painia, joko uskallan lähteä vai vai vieläkö siirrän. Sitten muistin työkokeilun mahdollisuuden ja jokin loksahti päässäni, että nyt tai ei koskaan. Puoli vuotta olen nyt työskennellyt ihanien työkavereiden parissa ja täytyy sanoa, että vaikka väsynkin helpommin kuin ennen on henkinen toipuminen mennyt eteenpäin. 

Nyt olen aloittanut myös kuntosalilla käynnit ja tykkään. Kardiologin mukaan verikokeet ovat nyt hyvät ja sydämen tilanne ennallaan. Pumppausteho on alentunut edelleen eikä se siitä nousekkaan, mutta muuten olen nyt toipunut suurinpiirtein kaikesta. Tämä kaikki näkyy nyt siinä, että työn ja liikunnan ilo on palaamassa elämääni. Kardiologi antoi reseptiksi, että nauti nyt elämästä ja pidä tuo hymy huulilla. Ja mikä lohduttavinta, se ymmärrys, kun kerroin väsyväni helposti. Hän sanoi, ettei se mikään ihme ole kaikkien näiden kokemusten ja runsaan lääkityksen vuoksi. Kehoitti juttelemaan työterveyslääkärin kanssa, jos työssä jaksamisen kanssa tulee ongelmia. Kaikella tällä on psykologinen vaikutus. Saa luvan ottaa lunkimmin, kun väsyy. Saa olla armollinen itselleen ja toisille. 

Jotakin tarvettahan ne kaikki päivitykset somessa ja näissä blogeissa palvelevat. Minulle tämä on purkautumiskeino ja päiväkirja. Ja ei voi kieltää, etteikö tunnu hyvältä, kun joku on jaksanut lukea saatikka kommentoidakin näitä minun jaarittelujani. 

Ollaan armollisia ja nautitaan elämän lahjasta. Väsyneenä saa levähtää ja kerätä elinvoimaa.