Valoa kohti

 

Kun katsot pimeää ja pelkäät,

ettet näe enää valoa,

katso silti,

katso pitkään,

sillä pimeys muuttuu hämäräksi.

Hämärässä voit jo nähdä 

aavistuksen valosta,

joka tuo lohdutuksen 

ja lupauksen siitä,

että kaikki muuttuu 

parempaan.

 

On se tuo ihmisen mieli kummallinen kaiken kaikkiaan. Silloin, kun on pärjättävä pakon edessä, saa ihmeellisesti voimia kestää kaiken. Vakavien asioiden äärellä ei ehdi murehtimaan pienempiä asioita vaan mennä porskuttaa ja toivoo, että kohta helpottaa. Siinä vaiheessa uskottelee itselleen, että tulevaisuudessa ei murehdi pienempiä asioita ja alkaa elämään seesteistä elämää sen jälkeen, kun selviää kaikesta. Mutta eihän se ihan niin mene, ainakaan minun kohdalla ei ole mennyt. Lopulta kun aloin toipumaan, huomasin, että ärsyynnyin pienistäkin vastoinkäymisistä välillä ihan suhteettomastikin. Näitä esimerkkejä on paljon kuten se, että pyysin miestäni tuomaan kaupasta jotain tiettyä tuotetta ja hän ei ollut sitä löytänyt vaan toi tilalle jotakin, mistä en tykännyt. Tai jos tarvitsin apua joissakin asioissa eikä se heti onnistunut, kun tilattu taksi oli myöhässä, kun yritin tehdä jotakin itse, enkä onnistunut tai tunsin, että minua ei kuultu ja paljon muita, silloin korttitalo romahti ja olin aivan maani myynyt. Ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään ja ennemminkin auttamaan muita, on vaikea sopeutua avustettavaksi ja elämään muiden varassa. 

Koska toipuminen kohdallani oli hidasta ja vastoinkäymisiä riitti, väsyin ja uuvuin henkisesti. Jossakin vaiheessa huomasin ajatteluni muuttuvan negatiiviseksi ja kyyniseksi. Minusta tuli kateellinen ja ikävästi ajatteleva. Kun kuulin ja näin siitä sohvan nurkasta, miten ihmiset liikkuvat ja nauttivat elämästä, tunsin suunnatonta kateutta ja surua siitä, että minulla ei ollut sellaista mahdollisuutta. Some maailma ei helpottanut oloani vaan päin vastoin. Siinä sohvannurkassa istuessa ehti olemaan kaikilla some alustoilla ja vaikka kuinka tietää, että jokaisella on omat vaikeutensa elämässä ja someen päivitetään enimmäkseen sitä parasta puolta, niin se ei helpottanut oloani. Siinä synkkyydessä ei näe elämää kuin yhdeltä kantilta, siltä jossa itse olin. 

 

 

Välillä on vaikeaa esittää reipasta ja pärjäävää ihmisille vaikka sen taidon olen oppinut lapsesta saakka. Meitä ei opetettu puhumaan vaikeuksista vaan ennemminkin salailemaan ja olemaan reippaita tyttöjä. Siksi kuulin usein ihmettelyä siitä, miten vahva olen ja kestän kaiken hyvin. Ei se silti mennyt ihan niin. Surin ja itkin itsekseni tai puolisolle pelkojani ja vaikeuksiani. Toisinaan se, että kuulin toipuneeni hyvin ja näytän jo ihan entiseltä asetti minulle paineita eikä antanut lupaa kertoa sitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Huomasin myös joskus, ettei kommentoija ehkä halunnut sitä kuullakkaan. Sekin on ymmärrettävää. Oma elämäntilanne voi olla sellainen, ettei jaksa kannatella toista tai tietää ettei siihen pysty jostakin muusta syystä. Onneksi oli ihmisiä, jotka oman kokemuksensa kautta ymmärsivät ja joiden kanssa saatoin puhua avoimesti kaikesta. Kun itse on kokenut jotakin vastaavaa, silloin osaa aavistaa miltä toisesta tuntuu tai mitä toinen tarvitsee. Olen kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka ovat olleet mukanani matkalla. Jokaiselta olen saanut jotakin, jokainen on jättänyt jäljen minuun. 

 

Vaikka olen hoitoalan ihminen, on silti erittäin vaikeaa myöntää ääneen ja julkisesti, että on tarvinnut myös mielenterveyspuolen apua selviytyäkseen tästä kaikesta. Eikö se ole kummallista, että voidaan niin helposti sanoa, että varasin ajan hammaslääkärille tai työterveyslääkärille tai hierojalle, mutta miten vaikea on sanoa, että varasin ajan psykologille tai terapeutille. On helppoa sanoa, että minulla on hammassärkyä, verenpainetta, migreeniä, rytmihäiriöitä, mutta miten vaikea on sanoa, että olen masentunut tai minulla on mielialan mataluutta. Minulla oli onni saada terapiaa ja löytää hyvä terapeutti. Ilman hänen apuaan olisin tuskin selvinnyt henkisesti tästä näinkin hyvin. Olen saanut hänen luonaan purkaa kaikkia traumojani, itkeä ja taas itkeä kaikkea mieltä painavaa ilman pelkoa siitä, että tulen torjutuksi tai hylätyksi. Olen saanut vinkkejä ja keinoja selvitä arjessa vaikeuksien edessä. Olen saanut olla oma itseni kaikessa raadollisuudessanikin.

En voi edelleenkään sanoa, että kaikki on nyt hyvin vaikka toivottavasti pahin on takana, sillä päivät ovat erilaisia. Kaikki muutokset voinnissa nostavat tutun pelon esiin. Vaikka ei haluaisikaan, niin vointia on seurattava, sillä elinsiirron jälkeen hyljintää voi tulla vielä myöhemminkin. Myös lääkitykset voivat aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia. Yksi pahimmista on kohonnut syöpäriski, joka on kolminkertainen muuhun väestöön. Suurin riski on saada ihosyöpä. Itse sain jo kilpirauhassyövän, jonka arvelen johtuneen siitä, että minulta on jouduttu silloin alkuun siirron jälkeen ottamaan paljon röntgenkuvia keuhkojen alueelta. En tietenkään päivittäin enkä viikottainkaan näitä mieti vaan silloin, kun huomaan voinnissani muutosta, nämä riskit nousevat esiin. Kuitenkin enemmän kuin ennen sairastumistani. Iloa ja valoa päiviin kuitenkin löytyy  monista asioista. Tärkeimpänä perheen parissa touhuaminen, lastenlasten käynnit ja whatsappi viestit. Jälleen on arvottu joulukalenteripakettien ostajat ja saajat, kaupoissa käydessä tarttuu lastenlasten kalenteripaketteihin pieniä yllätyksiä ja televisiosta näkyy tuttuja ohjelmia, jotka rytmittävät viikkoa. Eli eteenpäin mennään vaikka välillä ryvetään tummissa vesissä.

Ihmeellinen mieli

 Se suru on syvä,

kun huomaat,

että elämä syö sinua sisältäpäin.

Värit haalenevat,

ilo katoaa

eikä mikään tunnu enää entiseltä.

Se suru on syvä,

kun et näe kauneutta ympärilläsi,

kun kuulet vain raskaita sointuja,

kun et jaksa kantaa itseäsi,

et itsesi, etkä kenenkään vuoksi.

Sen surun lävitse ei näe enää auringonsäteitä,

ei huomaa vierellä kulkijaa,

ei löydä suuntaa askelilleen.

On vain pohjaton suru,

väsymys

ja yksinäisyys.

 

Lupasin kirjoittaa terveysaiheisia postauksia edelleenkin, nyt kun tarinassani olen tullut tähän päivään. No mistäpä muusta sitä aloittaa, kuin mielestäni kaikkein vaikeimmasta aiheesta, mielenterveydestä. Voisihan siitä kirjoittaa tietysti positiivisen kautta ja hehkuttaa, miten hyvää ja onnellista elämä on, miten kaikki on hyvin. Aion kuitenkin kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti siitä, että vaikka kaikki on hyvin, silti mikään ei oikeastaan ole hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka sairauden kanssa olen nyt tasapainossa, niin mieli kulkee omia polkujaan. 

Mä olen perhonen, joka ei
oppinut lentämään.. 

 On tullut syksy ja kohta on kulunut neljä vuotta siitä, kun ensimmäinen sydänpysähdys tuli kotona ja kolme muuta sitten sairaalassa muutaman päivän sisällä. Siitä alkoi todenteolla sairausmatkani vaikka ensi oireet olivat olleet jo paljon aiemmin. Silloin ei voinut käsitellä tapahtuneita asioita vaan kulki virran mukana ja otti vastaan sen, mitä tuleman piti. Välillä ajattelin, että olenko niin sokissa, että en älyä pelätä enkä oikein ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ehkä silloin jokin suojasi minua, etten romahtanut siihen kaikkeen. Toisaalta lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon isoja asioita, että en ehtinyt juuri sisäistämään niitä, vaan koko ajan oli tunne, että milloin seuraava isku tulee. Ja niitähän tuli, kuten se kilpirauhassyöpäkin.

Siirron jälkeen täytyi keskittyä ihan peruselämisen opetteluun ja kuntoutumiseen. Toimintaa oli liiankin kanssa, kun kuljin lähes joka päivä dialyysissa ja fysioterapiassa puolikuolleena. Niin kai voi minun tapauksessani sanoa. Jälleen jokin suojasi romahdukselta. Ei ollut helppoa hyväksyä omaa rooliaan sairaana ja eikä hidasta toipumista. Tuolloin en vielä surrut samoja asioita, mitä suren nyt. Ainakaan siinä määrin, kuin ne nyt tulee esille. Ajattelin kaiken olevan tilapäistä ja elämä palautuu sairautta edeltäviin uomiinsa. Kun viimein on tajunnut, että ei tämä menekkään niin, on tullut suru, viha ja katkeruuskin. Silti en ole koskaan ajatellut, että, miksi tämä tapahtuu minulle. Kun olen tajunnut, että entistä elämää ei enää tule, niin ennemminkin olen ajatellut, miten jaksan tämän kaiken, mistä saan voimia, mistä löydän sen kipinän, jonka avulla elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. 

Tietysti olen kiitollinen elämästä ja jatkoajasta, jonka olen saanut. Sitä kuitenkin varjostaa usein pelko. Ennusteet sydänsiirron saaneiden elinajasta ovat parantuneet ja hoidot kehittyneet. Osa on elänyt siirteen kanssa jopa lähes 30 vuotta. Sydänliiton sivuilta löysin tiedon, että "onnistuneen leikkauksen ja toipumisen jälkeen ennuste on hyvä: viiden vuoden seurannassa noin 85% potilaista on elossa". Toisesta lähteestä löysin tiedon, että lähes 50% kymmenen vuoden kuluttua siirrosta. Viisi vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta alle kuusikymppisestä, niin myös kymmenen vuotta ja siitäkin omalla kohdallani on kulunut jo kaksi vuotta. 

Siirron jälkeen päätin nauttia elämästäni täysillä, tehdä kaikkea mukavaa ja sitä mistä olen haaveillut. Ei se kuitenkaan niin ole mennyt ainakaan vielä. Alussa liikkumisen vaikeudet ja jaksamattomuus olivat suurimmat rajoitteet. Myös sairaalakäynnit Helsingissä veivät voimia. Kuvittelin, että jollakin näistä reissuista pääsen katselemaan Helsingin nähtävyyksiä, syömään ravintolassa, juomaan leivoskahvit kahviloissa jne. Mutta nämä reissut olivatkin pikamatkoja. Sunnuntaina Helsinkiin, maanantaina kontrolli ja iltapäivällä kotimatkalle. Alussa oli jo kotiutumista seuraavana päivänä dialyysi tai fysioterapia. Myöhemmin puoliso ei innostunut olemaan pitempään Helsingissä ja sekin on ymmärrettävää, koska hän joutui ajamaan kaikki ne matkat yksin, ellei menty kontrolliin taksilla. Ja toisaalta Helsingissä ajaminen ei ole helppoa siellä asumattomalle eikä myöskään julkisen liikenteen käyttö.  En kyllä ole ollut vielä siinä kunnossakaan, että olisin jaksanut liikkua pitempiä matkoja jalkaisin. 

Ja nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin, niin mitä tapahtuu, mieli temppuilee. Se ei tarkoita sitä, että on vähän alakuloinen ja surullinen. Ei se helpotu positiivisella ajattelulla, ei musiikilla, ei ulkoilulla. Se vaan on ja jäytää sisältäpäin ja rinnalla kulkija on ihmeissään, mitä tässä tapahtuu. Tästä ja vähän muustakin seuraavassa postauksessa. 

Tarina on nyt kerrottu

Illalla, 

kun viimeiset auringon säteet valaisevat pihapolkuani,

näen keijujen tanssivan pensaiden oksilla,

heinäsirkat vinguttavat viulujaan

ja peipposet laulavat koivujen katveessa

suloisia sävelmiä.

Vetäydyn hiljaa mökkini suojaan, 

etten särkisi tätä tunnelmaa.

Annan metsänväen viettää viimeisiä kesäjuhliaan,

tanssia ja riemuita,

kerätä voimia tulevaan pimeään. 

Tarinassani olen tullut nyt tähän päivään saakka. Reilun neljän vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, ettei sitä tahdo vieläkään käsittää. Joskus vieläkin havahtuu miettimään, että onko tämä oikeasti tapahtunut minulle vai heräänkö jossakin välissä tästä unesta. No totista totta tämä on ollut. Matka kuitenkin jatkuu ja aion jatkaa blogini kirjoittamista edelleenkin. Eilisestä on kirjoitettu ja tulevasta ei vielä voi kirjoittaa, niinpä olen päättänyt, että kirjoittelen tänne edelleenkin terveysaiheista ja nostan esiin asioita, joita olen matkani varrella kohdannut ja miettinyt. Kertoilen täällä myös kuulumisiani jatkossakin. Kiitos teille kaikille lukijoilleni, että olette kulkeneet matkallani mukana. Jonkin verran on tullut palautetta täältä ja lisäksi muuta kautta, kiitos niistä. Ystävät ovat kuin enkeleitä, jotka kannattelevat silloinkin, kun en aina huomaa sitä. Te lukijat olette juuri niitä enkeleitä. 

 

Eilen illalla nukkumaan mennessä minulla oli jo valmiiksi kirjoitettu teksti tähän ja aloin kännykälläni lisäämään siihen kuvia, niin kuinka ollakkaan tekstini hävisi bittiavaruuteen, enkä sitä mistään enää löytänyt. Yrirtin sitten muistella, mitä olin siihen kirjoittanut, mutta en tietenkään enää muistanut. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen tekstiin. Kyllä harmitti ja harmittaa edelleenkin. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä tapa käydä läpi tätä sairausmatkaani. Olen lukenut niitä ensimmäisiä tekstejäni ja nyt tuntuu, että kirjoittaisin ne toisella tavalla tänä päivänä. Kun aloin kirjoittamaan tarinaani, niin tuntui, että on ihan kiire etteivät asiat pääse unohtumaan ja halusi vain suoltaa ne ulos käydäkseen läpi kaiken koetun. Huomaan myös, että kirjoittamisessa olen jonkin verran kehittynyt. Näin sitä aikuisenakin voi oppia uusia asioita. 

 

Syksy on tullut pimenevin illoin. Vaikka ulkona tuulee ja satelee, sisällä on lämmintä. On aika sytytellä kynttilöitä ja painautua viltin mutkaan lukemaan ja lepäämään. Toivotan teille kaikille hyvää syyskuun ensimmäistä viikonloppua. Toivottavasti aurinkokin näyttäytyy edes jossakin päin Suomea.  

  

Elämä on nyt ja tässä

Joskus sitä haluaisi

unohtaa kaiken menneen,

jättää kaiken taakseen,

aloittaa alusta, ihan tyhjästä,

olla niin kuin ei eilistä

olisi ollut.

Olisiko tuleva parempi

ilman kokemusta eilisestä,

ilman muistoja ja eletyn elämän

iloja ja suruja.

Osaisiko nauttia hyvistä hetkistä,

olisiko vastoinkäymisten

edessä voimaton ja avuton.

Kunpa voisi muistaa eilisistä

ainoastaan ne hetket,

jotka kevyesti jaksaa kantaa,

joista voi ammentaa voimaa

tähän ja huomiseen päivään.

Kilpirauhasen poiston- ja radiojodihoidon jälkeen aloin huomaamaan, että pikkuhiljaa vointini on alkanut kohenemaan. Päätin myös, että tulevista vastoinkäymisistä huolimatta suunta on eteen ja ylöspäin. Kaikilla ihmisillä on steppiaskelia taakse ja sivulle, joten ei se ole sen kummempaa. Minun stepit voi olla hieman pitempiä, mutta kipittelen sitten kiinni hiljakseen ne taaksepäin menneet askeleet.

Aloin vähitellen lisäämään liikuntaa arkeen ihan jo hyötyliikunnasta lähtien. Sitten huomasin, että kiire on ottanut minut valtaansa enkä millään meinaa päästä siitä irti. Meillä oli keväällä lähekkäin kahden lapsenlapsen ristiäiset ja nimiäiset. Olin täpinöissäni, kun huomasin, että pystyn auttamaan nuoria perheitä juhlien laitossa. Leivoin juhlille ja auttelin paikan päällä kattauksissa, tarjoilemisessa ja tiskaamisessa. Se tunne, että pystyy johonkin vuosien jälkeen ja voi olla myös avuksi on sanoinkuvaamaton. Lisäksi sain tehdä juuri sitä mistä tykkään sillä olen aina tykännyt laittaa juhlia ja usein minut on löytänyt juhlissa tarjoilemassa tai tiskialtaiden äärestä.

Myös kotona innostuin leipomaan omiksi tarpeiksi ja siivoilemaan huushollia kesäkuntoon. Siivottiin pitkästä aikaa puolison kanssa kaappeja ja tyhjennettiin turhia tavaroita pois. Puoliso maalasi eteisen seinät ja minä koitin osaltani tehdä sitten muuta, leipoa kahville hyvää, tiskata ja laittaa ruokaa. Huhtikuun lopulla kävin työterveyslääkärillä ja innoissani aloin jo suunnitella töihin paluuta neljän vuoden jälkeen. Pyysin kuitenkin, että saan aloitan työkokeilun vasta syksymmällä ehtiäkseni kohentaa fyysistä kuntoani ennen töiden aloitusta. Kävin myös sopimassa esimiehen kanssa työkokeilusta ja pitämättömien lomapäivien pitämisestä.

Koska tykkäsin näistä jutuista niin en älynnyt ajoissa pitää taukoja tai lopettaa touhuamista. Tämä kostautui sillä, että viikon touhuamisen jälkeen jouduin aina lepäämään viikon. Välillä olin puolikuollut väsymyksestä ja makasin vain sohvalla. Sitten jatkoin touhuamistani aina sillä kustannuksella, että olin jälkeenpäin kuin maani myynyt. Väsynyt, ärtynyt, turhautunut ja suorastaan masentunut siitä, että voimavarat eivät riittäneetkään kovin pitkälle. Tätä tahtia on nyt jatkunut tähän päivään saakka. Olemme ajelleet autolla pitkiä matkoja ja käyneet juhlissa ja eri tapahtumissa. Onhan se ollut mukavaa tavata ihmisiä pitkästä aikaa ja olla iloisissa tapaamisissa. Olen aika monta kertaa sanonut, että nyt ei kyllä lähdetä enää mihinkään ja levätään, mutta ei se kuitenkaan ole mennyt niin, kun aina on tullut jotakin "välttämätöntä". Sitä sanotaan, että kun jää eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyy. Olen nyt huokaissut, että jospa ne vähenee, kun alan palailla töihin. 

Olen pohtinut, että johtuuko tuo kiireen tuntu vanhetessa siitä, että on tullut hitaaksi ja yrittää kuitenkin tehdä samat asiat päivän aikana kuin nuorempana. Vai onko se sitä, että tietää ajan rajallisuuden ja tahtoo vielä nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ennekuin tulee aika jolloin ei enää pysty. Vai onko Luoja kaikessa viisaudessaan järjestänyt niin, että väsytämme itsemme loppuvaiheessa niin, että toivomme jo lopussa pääsevämme ikuiseen lepoon. Mieleeni on jäänyt työvuosien alusta, kun laitoin erästä iäkästä rouvaa nukkumaan ja hän kertoi minulle, että laittaa illalla kädet ristiin, lukee iltarukouksen ja lopuksi toivoo, että kuolis pois ja tulis autuaaksi. Hän oli jo väsynyt elämään ja oli valmis lähtemään. Mutta me eletään ja nautitaan jokaisesta päivästä. Muistutetaan itseämme, että myös lepo on tärkeää elämässä. 

Hääpäivä

 

 Siinä sinä olet ollut vierelläni

jo neljäkymmentä pitkää vuotta,

ottanut askeleita milloin edellä,

milloin takana,

mutta enimmäkseen rinnalla.

Ja minä olen sinua katsonut tarkasti,

halunnut kuulla tarinoitasi,

joita et ole kertonut,

ollut utelias sinun suhteesi.

Ihmetellyt sinua ja kuvitellut tuntevani,

mutta ei,

en minä sinua täysin tunne,

et sinä kaikkea ole suostunut jakamaan.

Jokaisella meillä on omat juttumme,

ja olkoon niin.

Mutta siinä sinä yhä olet

ja matka jatkuu.

 

Kuva lainattu Pudasjärven seurakunta sivulta

Kesällä oli juhlan paikka, kun juhlimme puolisoni kanssa 40-vuotis hääpäivää. Ei nyt varsinaisesti juhlittu, mutta kävimme kuitenkin syömässä hampurilaiset ja kilistimme alkoholittomalla kuohujuomalla iltasella suklaan kera. 

23.7.1983 sanoimme puolisoni kanssa tahdon Pudasjärven puukirkossa, kotikirkossamme. Olimme molemmat päässeet ripille samassa kirkossa, olleet iloitsemassa sisarustemme vihkimisiä, jättäneet jäähyväisiä läheisillemme ja nyt olimme lupaamassa toisillemme rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä.

Olin tuolloin vasta 18-vuotias, melkein lapsi vielä, näin jälkeen päin kun ajattelee. Odotin jo esikoistamme. Minulla oli valkoinen vuokrattu hääpuku ja mieheni sisarelta lainatut kengät. Halusin ehdottomasti myös hunnun vaikka vanhaan aikaan sitä ei pidetty sopivana, kun odotin jo lasta. En kuitenkaan tästä välittänyt. Puolisollani oli musta puku. Housut ja paita ostettiin uutena, mutta puvuntakki lainattiin sisareni mieheltä. Halusin myös, että meillä on morsiustyttö ja poika. Tehtävään suostui veljeni tytär ja poika.

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, mutta sitä varjosti suru. Setäni oli kuollut edellisenä iltana ja saimme kuulla siitä hääaamuna. Sukulaiset isäni puolelta eivät siksi päässeet tulemaan häihini. Aamu oli touhua täynnä, kun äiti ja sisarukset viimeistelivät taloa juhlakuntoon ja laittautuivat häihin. Minulla ei ollut kampaajaa eikä kaasoja, jotka olisivat avustaneet juhlapukeutumisessa. Laitoin itse hiukseni ja kiinnitin hunnun päähän, nykäisin mekon päälle ja olin valmiina lähtemään valokuvaukseen ennen vihkimistä. Kirkkoon menimme veljeni kyydillä. Kävimme vielä mennessä katsomassa puolisoni isää sairaalassa ja sattumalta samassa huoneessa oli mieheni setä. Kävin myös viemässä isäni haudalle yhden ruusun hääkimpustani.

Meillä oli paljon häävieraita. Siihen aikaan oli tapana ilmoittaa avoin hääkutsu kaupalla ja meidän molempien äidit näin tekivät. Lisäksi meillä molemmilla on iso suku. Häävieraita oli yli sata. Vihkimisen jälkeen menimme hääkahveille lapsuuden kotiini. Tarjolla oli täytekakkua ja muita leivoksia. Suolaisena tarjottavana oli liha-, kala- ja kananmunavoileipiä. Äitini, sisarukseni ja veljieni vaimot olivat huolehtineet kaikista järjestelyistä. Samoin juhlien aikaisesta tarjoiluista. Toki osallistuin itsekin jonkin verran. Lapsuuden ystäväni, koulu-ja leikkikaverini oli tiskaamassa apuna. Edelleenkin mieltäni painaa, että hänelle taisi jäädä palkka maksamatta. Tai oikeastaan hän sanoi, että sinähän voit tehdä tytön, joka tulee sitten hänen häihin tiskaamaan. No olen tehnyt neljä tyttöä, mutta eivät vielä ole päässeet tiskaamaan hänen häihinsä. 

Häävalssin tanssin enoni kanssa kotini pihamaalla, koska puolisoni ei suostunut edes kokeilemaan. Olin onnellinen ja ylpeä siitä, että niin moni oli tullut juhlistamaan meidän hääpäivää. Näistä ihmisistä on jo liian moni nukkunut pois, mutta ovat lämpiminä muistoina sydämessäni. Illalla, kun häävieraat olivat jo lähteneet, lähdimme porukalla sisarusteni kanssa Jyrkkäkosken tanssilavalle tansseihin. Hääyön vietimme kotonani puojissa, johon myös yksi veljistäni tuli nukkumaan. Aamulla herättyämme ja syötyämme aamupalan, suuntasimme häämatkalle hillasuolle. Tällä välin meillä oli vielä käynyt vieraita, mutta me olimme  aloittaneet jo arjen askareet. Iltasella pakkasimme autoon osan häälahjoista ja suuntasimme puolisoni kodin kautta omaan kotiimme, johon olimme alkukesästä muuttaneet. Siitä se alkoi varsinaisesti yhteinen taipaleemme. 

 

Kesän tuuli hyväilee kasvojani.

Kärpäset pörräävät ympärilläni,

 paarmat puraisevat auringon polttamaa ihoani.

Nenääni hiipii suon huumaava tuoksu,

lapsuudesta asti tuttu.

Maistan hillan maun suussani.

Eilisten häiden väsymys painaa jäsenissä.

Lapsuus on nyt takana ja edessä uusi elämä, tuoreena vaimona. 

Radiojodihoidossa osa2

 

 Aikuisen naisen

pitäisi ymmärtää

käyttäytyä hillitysti,

pukeutua säädyllisesti,

puhua viisaita sanoja,

ymmärtää ja lohduttaa

vierellä kulkijaa.

Aikuiselle naiselle

on luotu muotti,

jonka sisään pitää mahtua,

ja unohtaa itsensä

eikä pyristellä vastaan.

Paheksutut naiset viis välittävät

ohjeista ja vaatimuksista,

pukeutuvat miten huvittaa,

paljastavat mitä haluaa,

elävät onnellista elämää

itsensä ja muiden

paheksuttujen kanssa.

Välillä surevat säädyllisten

ihmisten elämätöntä elämää

ja jatkavat huvituksiaan. 

 

Minulta kyseltiin, että miltä minusta tuntuu mennä radiojodihoitoon eli koppihoitoon, joksi sitä nimitin ja olla yksin viikonloppu potilashuoneessa. Ei se minua huolettanut ollenkaan ja ajattelin, että menen hiljaisuuden retriittiin, jossa saan olla yksin omien ajatusteni kanssa. Toki se ei ollut ihan samanlaista, kuin retriitissä olisi, koska minulla oli mukanani viihdykkeitä, kuten puhelin ja tietokone, lisäksi ne sairaalan televisiot ja soittimet. Ennen sydänsiirtoa olin ollut paljon yksin kotona ja oppinut siihen. Olihan se mukavaa, kun puolisoni oli jäänyt eläkkeelle vuosi ennen radiojodihoitoa, mutta tunsin, että molemmat kaipasimme vähän omaa aikaa, jolloin saa rauhassa tehdä omia juttujaan ja miettiä asioitaan. 

Viikonlopun aikana minusta ei kertaakaan tuntunut yksinäiseltä. Päivät rytmittyi ruokailujen ja lääkkeiden ottoihin. Välissä kävin suihkussa ja vaihdoin petivaatteet. Kun oli vapaata, kirjoittelin tietokoneella blogia, kännykällä runoja ja soittelin tai viestittelin perheen kanssa. Vointini pysyi hyvänä, enkä tiennyt mitään kapselin vaikutuksesta. Seurailin seinällä olevasta mittarista säteilyni määrää. Kouluaikainen ystäväni oli yllättänyt minut tullessani huoneeseen ja siellä odotti pussi, jossa oli minulle karkkia, luettavaa ja kortti. Näitä karkkeja sitten mutustelin viikonlopun aikana ja ihanat hoitajat toivat minulle fazerinsinistä, kun harmittelin, että en ollut tiennyt, että saan jo syödä osastolla karkkia. 

 

Kiitos ihanalle ystävälle

Maanantai aamuna fyysikko tuli mittaamaan säteilyni ja antamaan luvan kotiutua sekä ohjeet varoajasta, jolloin ei saa olla lähellä toisia. Minulla oli sen verran vielä säteilyä, että en saanut olla lasten lähettyvillä kahteen viikkoon ja puolison kanssa jouduimme nukkumaan eri huoneissa viikon ajan. Ei saatu nukkua edes viereisissä huoneissa. Meillä on onneksi kaksi vessaa ja päätimme varata toisen niistä ainoastaan minun käyttööni. Saimme kuitenkin olla samoissa tiloissa, kun pidimme 1-2 metriä etäisyyttä toisiimme. Söimme siis yhtäaikaa ja katsoimme televisiota olohuoneen vastakkaisilla puolilla. Ikävintä oli, kun en saanut tavata lastenlapsia, mutta onneksi whatsappi puhelut toimivat lohdukkeena. Kotiin ajelimme niin, että istuin autossa takapenkillä mahdollisimman kaukana puolisostani. Kaupassa olison saanut käydä niin, että pitäisin 1-2 metriä etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta päätin, että en altista ketään säteilylle. 

 

 

Ennen sairaalasta kotiutumista minulla oli vielä maanantai aamuna gammakuvauksessa käynti. Sillä selvitetään radiojodihoidon avulla löytyykö kehostani vielä kilpirauhaskudosta. Olin kuvitellut, että gammakuvaus on vähän samanlainen kuin CT-kuvaus. Ja toisaalta se olikin. Kuvaus tehtiin selinmakuulla, jossa kuvauslaite, joka on neliön mallinen ja kooltaan noin 50x50, kiertää kasvojen ja kaulan alueella hitaasti samalla kuvaten. Kun tämä levy alkoi laskeutua kasvojani kohti ja oli jo melkein nenässäni kiinni, minulle iski paniikki. Huusin hoitajalle, että ota se heti pois, minä en pysty tähän. Hoitaja oli hyvin ystävällinen ja kysyi, pystyisinkö olemaan niin, että rintakehälleni laitetaan tyyny, niin laite jää vähän kauemmaksi kasvoistani. Laitteesssa on lukulaite, joka arvioi, milloin etäisyys on sopiva ja nyt se otti etäisyyden tyynystä. Siltikin laite oli lähellä kasvojani, mutta näin pystyin olemaan ja tutkimus kesti noin 45 minuuttia. Tämä oli mielestäni kaikista pahin tutkimus, mitä minulle on tehty ja minulle niitä on tehty viimeisten vuosien aikana lukematon määrä. Toinen, jossa menen paniikkiin on magneettikuvaus, jossa joudun menemään kokonaan magneettiputkeen ja minulle on laitettu kasvoille verkko.

Kun lähdin sairaalasta, minulle ei annettu jatkoista muuta ohjetta kuin, että kontrolliaika tulee elokuulle syöpäpoliklinikalle. Olin ihmeissäni, että jatkanko kilpirauhaslääkitystä entisellä annoksella, milloin otetaan seuraavat verikokeet ja soitetaanko minulle gammakuvaus vastauksista kotiin. Otin yhteyttä omaan terveyskeskukseen asian vuoksi. Siellä ei oikein ymmärretty, että jatko kontrollit kilpirauhaslääkityksen suhteen tapahtuu terveyskeskuksen kautta. Kyllä sai vääntää asiasta useampaan kertaan, mutta lopulta asiat selvisi. Gammakuvauksen tuloksia en muista nähneeni omakannasta, mutta minulla alkaa jo tulla hoitoväsymystä, joten odotan sitä elokuun kontrollia. Toivottavasti se aika tulee ilman, että pitää perään kuuluttaa. Voi vain miettiä, miten ikäihmiset ja hoitotyötä tuntemattomat selviävät näissä sairaaloiden viidakoissa, kun alan ihmiselläkin alkaa väsymys tulla.