Elämä on nyt ja tässä

Joskus sitä haluaisi

unohtaa kaiken menneen,

jättää kaiken taakseen,

aloittaa alusta, ihan tyhjästä,

olla niin kuin ei eilistä

olisi ollut.

Olisiko tuleva parempi

ilman kokemusta eilisestä,

ilman muistoja ja eletyn elämän

iloja ja suruja.

Osaisiko nauttia hyvistä hetkistä,

olisiko vastoinkäymisten

edessä voimaton ja avuton.

Kunpa voisi muistaa eilisistä

ainoastaan ne hetket,

jotka kevyesti jaksaa kantaa,

joista voi ammentaa voimaa

tähän ja huomiseen päivään.

Kilpirauhasen poiston- ja radiojodihoidon jälkeen aloin huomaamaan, että pikkuhiljaa vointini on alkanut kohenemaan. Päätin myös, että tulevista vastoinkäymisistä huolimatta suunta on eteen ja ylöspäin. Kaikilla ihmisillä on steppiaskelia taakse ja sivulle, joten ei se ole sen kummempaa. Minun stepit voi olla hieman pitempiä, mutta kipittelen sitten kiinni hiljakseen ne taaksepäin menneet askeleet.

Aloin vähitellen lisäämään liikuntaa arkeen ihan jo hyötyliikunnasta lähtien. Sitten huomasin, että kiire on ottanut minut valtaansa enkä millään meinaa päästä siitä irti. Meillä oli keväällä lähekkäin kahden lapsenlapsen ristiäiset ja nimiäiset. Olin täpinöissäni, kun huomasin, että pystyn auttamaan nuoria perheitä juhlien laitossa. Leivoin juhlille ja auttelin paikan päällä kattauksissa, tarjoilemisessa ja tiskaamisessa. Se tunne, että pystyy johonkin vuosien jälkeen ja voi olla myös avuksi on sanoinkuvaamaton. Lisäksi sain tehdä juuri sitä mistä tykkään sillä olen aina tykännyt laittaa juhlia ja usein minut on löytänyt juhlissa tarjoilemassa tai tiskialtaiden äärestä.

Myös kotona innostuin leipomaan omiksi tarpeiksi ja siivoilemaan huushollia kesäkuntoon. Siivottiin pitkästä aikaa puolison kanssa kaappeja ja tyhjennettiin turhia tavaroita pois. Puoliso maalasi eteisen seinät ja minä koitin osaltani tehdä sitten muuta, leipoa kahville hyvää, tiskata ja laittaa ruokaa. Huhtikuun lopulla kävin työterveyslääkärillä ja innoissani aloin jo suunnitella töihin paluuta neljän vuoden jälkeen. Pyysin kuitenkin, että saan aloitan työkokeilun vasta syksymmällä ehtiäkseni kohentaa fyysistä kuntoani ennen töiden aloitusta. Kävin myös sopimassa esimiehen kanssa työkokeilusta ja pitämättömien lomapäivien pitämisestä.

Koska tykkäsin näistä jutuista niin en älynnyt ajoissa pitää taukoja tai lopettaa touhuamista. Tämä kostautui sillä, että viikon touhuamisen jälkeen jouduin aina lepäämään viikon. Välillä olin puolikuollut väsymyksestä ja makasin vain sohvalla. Sitten jatkoin touhuamistani aina sillä kustannuksella, että olin jälkeenpäin kuin maani myynyt. Väsynyt, ärtynyt, turhautunut ja suorastaan masentunut siitä, että voimavarat eivät riittäneetkään kovin pitkälle. Tätä tahtia on nyt jatkunut tähän päivään saakka. Olemme ajelleet autolla pitkiä matkoja ja käyneet juhlissa ja eri tapahtumissa. Onhan se ollut mukavaa tavata ihmisiä pitkästä aikaa ja olla iloisissa tapaamisissa. Olen aika monta kertaa sanonut, että nyt ei kyllä lähdetä enää mihinkään ja levätään, mutta ei se kuitenkaan ole mennyt niin, kun aina on tullut jotakin "välttämätöntä". Sitä sanotaan, että kun jää eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyy. Olen nyt huokaissut, että jospa ne vähenee, kun alan palailla töihin. 

Olen pohtinut, että johtuuko tuo kiireen tuntu vanhetessa siitä, että on tullut hitaaksi ja yrittää kuitenkin tehdä samat asiat päivän aikana kuin nuorempana. Vai onko se sitä, että tietää ajan rajallisuuden ja tahtoo vielä nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ennekuin tulee aika jolloin ei enää pysty. Vai onko Luoja kaikessa viisaudessaan järjestänyt niin, että väsytämme itsemme loppuvaiheessa niin, että toivomme jo lopussa pääsevämme ikuiseen lepoon. Mieleeni on jäänyt työvuosien alusta, kun laitoin erästä iäkästä rouvaa nukkumaan ja hän kertoi minulle, että laittaa illalla kädet ristiin, lukee iltarukouksen ja lopuksi toivoo, että kuolis pois ja tulis autuaaksi. Hän oli jo väsynyt elämään ja oli valmis lähtemään. Mutta me eletään ja nautitaan jokaisesta päivästä. Muistutetaan itseämme, että myös lepo on tärkeää elämässä. 

Hääpäivä

 

 Siinä sinä olet ollut vierelläni

jo neljäkymmentä pitkää vuotta,

ottanut askeleita milloin edellä,

milloin takana,

mutta enimmäkseen rinnalla.

Ja minä olen sinua katsonut tarkasti,

halunnut kuulla tarinoitasi,

joita et ole kertonut,

ollut utelias sinun suhteesi.

Ihmetellyt sinua ja kuvitellut tuntevani,

mutta ei,

en minä sinua täysin tunne,

et sinä kaikkea ole suostunut jakamaan.

Jokaisella meillä on omat juttumme,

ja olkoon niin.

Mutta siinä sinä yhä olet

ja matka jatkuu.

 

Kuva lainattu Pudasjärven seurakunta sivulta

Kesällä oli juhlan paikka, kun juhlimme puolisoni kanssa 40-vuotis hääpäivää. Ei nyt varsinaisesti juhlittu, mutta kävimme kuitenkin syömässä hampurilaiset ja kilistimme alkoholittomalla kuohujuomalla iltasella suklaan kera. 

23.7.1983 sanoimme puolisoni kanssa tahdon Pudasjärven puukirkossa, kotikirkossamme. Olimme molemmat päässeet ripille samassa kirkossa, olleet iloitsemassa sisarustemme vihkimisiä, jättäneet jäähyväisiä läheisillemme ja nyt olimme lupaamassa toisillemme rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä.

Olin tuolloin vasta 18-vuotias, melkein lapsi vielä, näin jälkeen päin kun ajattelee. Odotin jo esikoistamme. Minulla oli valkoinen vuokrattu hääpuku ja mieheni sisarelta lainatut kengät. Halusin ehdottomasti myös hunnun vaikka vanhaan aikaan sitä ei pidetty sopivana, kun odotin jo lasta. En kuitenkaan tästä välittänyt. Puolisollani oli musta puku. Housut ja paita ostettiin uutena, mutta puvuntakki lainattiin sisareni mieheltä. Halusin myös, että meillä on morsiustyttö ja poika. Tehtävään suostui veljeni tytär ja poika.

Hääaamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä, mutta sitä varjosti suru. Setäni oli kuollut edellisenä iltana ja saimme kuulla siitä hääaamuna. Sukulaiset isäni puolelta eivät siksi päässeet tulemaan häihini. Aamu oli touhua täynnä, kun äiti ja sisarukset viimeistelivät taloa juhlakuntoon ja laittautuivat häihin. Minulla ei ollut kampaajaa eikä kaasoja, jotka olisivat avustaneet juhlapukeutumisessa. Laitoin itse hiukseni ja kiinnitin hunnun päähän, nykäisin mekon päälle ja olin valmiina lähtemään valokuvaukseen ennen vihkimistä. Kirkkoon menimme veljeni kyydillä. Kävimme vielä mennessä katsomassa puolisoni isää sairaalassa ja sattumalta samassa huoneessa oli mieheni setä. Kävin myös viemässä isäni haudalle yhden ruusun hääkimpustani.

Meillä oli paljon häävieraita. Siihen aikaan oli tapana ilmoittaa avoin hääkutsu kaupalla ja meidän molempien äidit näin tekivät. Lisäksi meillä molemmilla on iso suku. Häävieraita oli yli sata. Vihkimisen jälkeen menimme hääkahveille lapsuuden kotiini. Tarjolla oli täytekakkua ja muita leivoksia. Suolaisena tarjottavana oli liha-, kala- ja kananmunavoileipiä. Äitini, sisarukseni ja veljieni vaimot olivat huolehtineet kaikista järjestelyistä. Samoin juhlien aikaisesta tarjoiluista. Toki osallistuin itsekin jonkin verran. Lapsuuden ystäväni, koulu-ja leikkikaverini oli tiskaamassa apuna. Edelleenkin mieltäni painaa, että hänelle taisi jäädä palkka maksamatta. Tai oikeastaan hän sanoi, että sinähän voit tehdä tytön, joka tulee sitten hänen häihin tiskaamaan. No olen tehnyt neljä tyttöä, mutta eivät vielä ole päässeet tiskaamaan hänen häihinsä. 

Häävalssin tanssin enoni kanssa kotini pihamaalla, koska puolisoni ei suostunut edes kokeilemaan. Olin onnellinen ja ylpeä siitä, että niin moni oli tullut juhlistamaan meidän hääpäivää. Näistä ihmisistä on jo liian moni nukkunut pois, mutta ovat lämpiminä muistoina sydämessäni. Illalla, kun häävieraat olivat jo lähteneet, lähdimme porukalla sisarusteni kanssa Jyrkkäkosken tanssilavalle tansseihin. Hääyön vietimme kotonani puojissa, johon myös yksi veljistäni tuli nukkumaan. Aamulla herättyämme ja syötyämme aamupalan, suuntasimme häämatkalle hillasuolle. Tällä välin meillä oli vielä käynyt vieraita, mutta me olimme  aloittaneet jo arjen askareet. Iltasella pakkasimme autoon osan häälahjoista ja suuntasimme puolisoni kodin kautta omaan kotiimme, johon olimme alkukesästä muuttaneet. Siitä se alkoi varsinaisesti yhteinen taipaleemme. 

 

Kesän tuuli hyväilee kasvojani.

Kärpäset pörräävät ympärilläni,

 paarmat puraisevat auringon polttamaa ihoani.

Nenääni hiipii suon huumaava tuoksu,

lapsuudesta asti tuttu.

Maistan hillan maun suussani.

Eilisten häiden väsymys painaa jäsenissä.

Lapsuus on nyt takana ja edessä uusi elämä, tuoreena vaimona. 

Radiojodihoidossa osa2

 

 Aikuisen naisen

pitäisi ymmärtää

käyttäytyä hillitysti,

pukeutua säädyllisesti,

puhua viisaita sanoja,

ymmärtää ja lohduttaa

vierellä kulkijaa.

Aikuiselle naiselle

on luotu muotti,

jonka sisään pitää mahtua,

ja unohtaa itsensä

eikä pyristellä vastaan.

Paheksutut naiset viis välittävät

ohjeista ja vaatimuksista,

pukeutuvat miten huvittaa,

paljastavat mitä haluaa,

elävät onnellista elämää

itsensä ja muiden

paheksuttujen kanssa.

Välillä surevat säädyllisten

ihmisten elämätöntä elämää

ja jatkavat huvituksiaan. 

 

Minulta kyseltiin, että miltä minusta tuntuu mennä radiojodihoitoon eli koppihoitoon, joksi sitä nimitin ja olla yksin viikonloppu potilashuoneessa. Ei se minua huolettanut ollenkaan ja ajattelin, että menen hiljaisuuden retriittiin, jossa saan olla yksin omien ajatusteni kanssa. Toki se ei ollut ihan samanlaista, kuin retriitissä olisi, koska minulla oli mukanani viihdykkeitä, kuten puhelin ja tietokone, lisäksi ne sairaalan televisiot ja soittimet. Ennen sydänsiirtoa olin ollut paljon yksin kotona ja oppinut siihen. Olihan se mukavaa, kun puolisoni oli jäänyt eläkkeelle vuosi ennen radiojodihoitoa, mutta tunsin, että molemmat kaipasimme vähän omaa aikaa, jolloin saa rauhassa tehdä omia juttujaan ja miettiä asioitaan. 

Viikonlopun aikana minusta ei kertaakaan tuntunut yksinäiseltä. Päivät rytmittyi ruokailujen ja lääkkeiden ottoihin. Välissä kävin suihkussa ja vaihdoin petivaatteet. Kun oli vapaata, kirjoittelin tietokoneella blogia, kännykällä runoja ja soittelin tai viestittelin perheen kanssa. Vointini pysyi hyvänä, enkä tiennyt mitään kapselin vaikutuksesta. Seurailin seinällä olevasta mittarista säteilyni määrää. Kouluaikainen ystäväni oli yllättänyt minut tullessani huoneeseen ja siellä odotti pussi, jossa oli minulle karkkia, luettavaa ja kortti. Näitä karkkeja sitten mutustelin viikonlopun aikana ja ihanat hoitajat toivat minulle fazerinsinistä, kun harmittelin, että en ollut tiennyt, että saan jo syödä osastolla karkkia. 

 

Kiitos ihanalle ystävälle

Maanantai aamuna fyysikko tuli mittaamaan säteilyni ja antamaan luvan kotiutua sekä ohjeet varoajasta, jolloin ei saa olla lähellä toisia. Minulla oli sen verran vielä säteilyä, että en saanut olla lasten lähettyvillä kahteen viikkoon ja puolison kanssa jouduimme nukkumaan eri huoneissa viikon ajan. Ei saatu nukkua edes viereisissä huoneissa. Meillä on onneksi kaksi vessaa ja päätimme varata toisen niistä ainoastaan minun käyttööni. Saimme kuitenkin olla samoissa tiloissa, kun pidimme 1-2 metriä etäisyyttä toisiimme. Söimme siis yhtäaikaa ja katsoimme televisiota olohuoneen vastakkaisilla puolilla. Ikävintä oli, kun en saanut tavata lastenlapsia, mutta onneksi whatsappi puhelut toimivat lohdukkeena. Kotiin ajelimme niin, että istuin autossa takapenkillä mahdollisimman kaukana puolisostani. Kaupassa olison saanut käydä niin, että pitäisin 1-2 metriä etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta päätin, että en altista ketään säteilylle. 

 

 

Ennen sairaalasta kotiutumista minulla oli vielä maanantai aamuna gammakuvauksessa käynti. Sillä selvitetään radiojodihoidon avulla löytyykö kehostani vielä kilpirauhaskudosta. Olin kuvitellut, että gammakuvaus on vähän samanlainen kuin CT-kuvaus. Ja toisaalta se olikin. Kuvaus tehtiin selinmakuulla, jossa kuvauslaite, joka on neliön mallinen ja kooltaan noin 50x50, kiertää kasvojen ja kaulan alueella hitaasti samalla kuvaten. Kun tämä levy alkoi laskeutua kasvojani kohti ja oli jo melkein nenässäni kiinni, minulle iski paniikki. Huusin hoitajalle, että ota se heti pois, minä en pysty tähän. Hoitaja oli hyvin ystävällinen ja kysyi, pystyisinkö olemaan niin, että rintakehälleni laitetaan tyyny, niin laite jää vähän kauemmaksi kasvoistani. Laitteesssa on lukulaite, joka arvioi, milloin etäisyys on sopiva ja nyt se otti etäisyyden tyynystä. Siltikin laite oli lähellä kasvojani, mutta näin pystyin olemaan ja tutkimus kesti noin 45 minuuttia. Tämä oli mielestäni kaikista pahin tutkimus, mitä minulle on tehty ja minulle niitä on tehty viimeisten vuosien aikana lukematon määrä. Toinen, jossa menen paniikkiin on magneettikuvaus, jossa joudun menemään kokonaan magneettiputkeen ja minulle on laitettu kasvoille verkko.

Kun lähdin sairaalasta, minulle ei annettu jatkoista muuta ohjetta kuin, että kontrolliaika tulee elokuulle syöpäpoliklinikalle. Olin ihmeissäni, että jatkanko kilpirauhaslääkitystä entisellä annoksella, milloin otetaan seuraavat verikokeet ja soitetaanko minulle gammakuvaus vastauksista kotiin. Otin yhteyttä omaan terveyskeskukseen asian vuoksi. Siellä ei oikein ymmärretty, että jatko kontrollit kilpirauhaslääkityksen suhteen tapahtuu terveyskeskuksen kautta. Kyllä sai vääntää asiasta useampaan kertaan, mutta lopulta asiat selvisi. Gammakuvauksen tuloksia en muista nähneeni omakannasta, mutta minulla alkaa jo tulla hoitoväsymystä, joten odotan sitä elokuun kontrollia. Toivottavasti se aika tulee ilman, että pitää perään kuuluttaa. Voi vain miettiä, miten ikäihmiset ja hoitotyötä tuntemattomat selviävät näissä sairaaloiden viidakoissa, kun alan ihmiselläkin alkaa väsymys tulla.

Radiojodihoidossa osa1

 

 Aamuyöstä kaupungin kaduilla

 kulkee postinjakajat

 ja viikonloppuina

 baarista koteihinsa palaavat juhlijat.

Varttuneemmat naiset pukevat uimapukuja ylleen

 ja suuntaavat usvan peittämälle rannalle

 kastaakseen kuumien aaltojen riuduttamat vartalonsa hyiseen veteen.

Talvella he kulkevat työkalut repussa 

omalle savotalleen avaamaan avannon

ja molskahtavat jäiden sekaan viilentämään tunteensa ja kehonsa.

Kun tavallinen kansa koettaa saada silmänsä auki, 

herätäkseen uuteen aamuun, 

nämä aamuyön kukkujat ovat jo menneet menojaan

 ja tavallinen kansa tuntee

syyllisyyttä saamattomuudestaan,

 pitkään nukkumisesta. 

 

Kesälomalla on ollut niin kiirettä, että en ole paljoa ehtinyt blogia päivittää, mutta ehkäpä nyt arki koittaa ja joudan keskittymään tähän itselleni tärkeään kirjoittamiseen. Kiitos teille, jotka olette jaksaneet kulkea rinnallani myös näissä harvemmissa päivityksissäni. Tarinani jatkuu nyt sitten radiojodihoidon merkeissä. Itsellenikin ihan uusi juttu, vaikka olenkin sairaanhoitajana kotihoidossa törmännyt asiakkaisiin, jotka ovat menneet radiojodihoitoon ja palanneet sieltä kotiin. Mutta ihmeesti sitä tässä omassa tilanteessa ei edes muistanut, vaan tässä kirjoittaessa tuli mieleeni. 

Radiojodihoito tarkoittaa käytännössä sitä, että perjantaina aamulla käyn laboratoriossa verikokeissa. Tarkistetaan, että TSH-pitoisuus on riittävän korkea hoitoa varten ja että kaikki arvot ovat muutenkin kunnossa. Ohjeessa luki, että osastolla pitää olle 11:45, joten kävimme puolison kanssa vähän kyläilemässä ennen osastolle menoa. Kun olimme matkalla osastolle, hoitaja soitteli minulle, että olenko tulossa. No olin tietenkin, kuten kirjeessä oli ohjeistettu. Ilmeisesti he olettivat minun tulevan osastolle suoraan verikokeista. Osastolla minut ohjattiin potilashuoneeseen, jossa vietän viikonlopun yksin omassa ihanassa seurassani. Hoitajat antoivat vielä ohjeita ja toivat minulle sairaalavaatteet vaihdettavaksi. Myös lääkäri kävi tarkistamassa vointini ja kertoi, että verikokeiden ja sydämen puolesta hoito voidaan tehdä.

Noin klo 13 tuli fyysikko huoneeseeni mukanaan radiojodikapseli valkoisessa tiiviissä lääkepurkissa. Myös hän kertoi, mitä sivuoireita voi kapselista mahdollisesti tulla ja sain kysellä häneltä, jos oli jotain epäselvää. Minulla oli ainoastaan yksi kysymys, onko kapseli kuinka iso nieltäväksi? Ei ollut kuin ehkä grammasen Panadolin kokoinen. Nielaisin kapselin tasan klo 13 ja fyysikko mittasi vielä säteilyn minusta ja tarkisti, että vessanoven vieressä oleva säteilymittari näytti samoja lukemia kuin hänen mittarinsa. Tämän jälkeen jäin yksin huoneeseen.

 

Siellä se minun radiojodikapseli on

Huone on tavallinen potilashuone, jossa on säteilyvaaran vuoksi paksummat seinät ja säteilyturvalliset paksut ovet. Oven takana on pieni eteinen, johon hoitaja tuo ruoat ja lääkkeet. Käyn ne siitä itse ottamassa, kun hoitaja on mennyt pois. Ruoka tuodaan muovipussin sisään laitetulla tarjottimella kertakäyttöastioissa ja kun olen syönyt, kertakäyttöastiat ym. laitetaan pussiin ja pussi roskiin. Tarjotin viedään eteisen pöydälle, josta hoitajat hakevat ne ja vievät omaan eristystilaan siksi aikaa, että säteily häviää niistä.

Huoneessani on sängyn ja yöpöydän lisäksi lukollinen vaatekaappi kotivaatteita varten, pieni kaappi ruokien säilytykseen, jääkaappi, mikro ja kahvinkeitin. Toisessa kaapinpuolikkaassa on puhtaat liinavaatteet, pyyhkeet ja pyjamat. Televisio, radio, dvd- ja whs-soittimet ovat toisen pienen kaapin päällä, ja sängyn vieressä on kuntopyörä. Kaapissa on whs- ja dvd-elokuvia sekä muutama kirja. Televisio on seinällä, kuten muissakin sairaalahuoneissa. Lisäksi huoneessa on kuntopyörä, jota minun tulisi polkea päivittäin. Tämä siksi, että radiojodi poistuu elimistöstä virtsan, ulosteen, hien ja syljen mukana. Mitä enemmän hikoilen, sitä nopeammin lääkeaine poistuu elimistöstäni. Siksi täytyy myös juoda paljon, että virtsaa erittyy.  

Minulla on huoneessa myös isot roska- ja pyykkitelineet. Kaikki roskat hävitetään erillisessä roskapussissa sidottuna isoon roskapussiin. Ruoan jätteet hävitetään vessanpönttöön. Joka päivä minun piti käydä suihkussa, vaihtaa uusi pyjama ja vaihtaa petivaatteet. Likaiset vaatteet laitettiin huoneessa olevaan pyykkitelineen pussiin. Vessa piti vetää käynnin jälkeen kahdesti. 

 

Hoitajien kanssa olin yhteydessä potilaspuhelimen kautta. Sieltä ne aina soittivat ja kysyivät, mitä kuuluu, onko kaikki hyvin? Samoin he huutelivat eteisestä oven läpi ja kävivät juttelemassa, kun toivat ruokaa tai lääkkeitä. Henkilökunta oli mukavaa ja ystävällisiä. Ei minulla ollut mitään hätää siellä. Olinhan jo sydänsiirron aikana oppinut olemaan yksin omassa potilashuoneessani. Ja nyt kuitenkin pystyin pyytämään apua tarvittaessa ja liikkumaan itsenäisesti.