Kilpirauhasen poiston- ja radiojodihoidon jälkeen aloin huomaamaan, että pikkuhiljaa vointini on alkanut kohenemaan. Päätin myös, että tulevista vastoinkäymisistä huolimatta suunta on eteen ja ylöspäin. Kaikilla ihmisillä on steppiaskelia taakse ja sivulle, joten ei se ole sen kummempaa. Minun stepit voi olla hieman pitempiä, mutta kipittelen sitten kiinni hiljakseen ne taaksepäin menneet askeleet.
Aloin vähitellen lisäämään liikuntaa arkeen ihan jo hyötyliikunnasta lähtien. Sitten huomasin, että kiire on ottanut minut valtaansa enkä millään meinaa päästä siitä irti. Meillä oli keväällä lähekkäin kahden lapsenlapsen ristiäiset ja nimiäiset. Olin täpinöissäni, kun huomasin, että pystyn auttamaan nuoria perheitä juhlien laitossa. Leivoin juhlille ja auttelin paikan päällä kattauksissa, tarjoilemisessa ja tiskaamisessa. Se tunne, että pystyy johonkin vuosien jälkeen ja voi olla myös avuksi on sanoinkuvaamaton. Lisäksi sain tehdä juuri sitä mistä tykkään sillä olen aina tykännyt laittaa juhlia ja usein minut on löytänyt juhlissa tarjoilemassa tai tiskialtaiden äärestä.
Myös kotona innostuin leipomaan omiksi tarpeiksi ja siivoilemaan huushollia kesäkuntoon. Siivottiin pitkästä aikaa puolison kanssa kaappeja ja tyhjennettiin turhia tavaroita pois. Puoliso maalasi eteisen seinät ja minä koitin osaltani tehdä sitten muuta, leipoa kahville hyvää, tiskata ja laittaa ruokaa. Huhtikuun lopulla kävin työterveyslääkärillä ja innoissani aloin jo suunnitella töihin paluuta neljän vuoden jälkeen. Pyysin kuitenkin, että saan aloitan työkokeilun vasta syksymmällä ehtiäkseni kohentaa fyysistä kuntoani ennen töiden aloitusta. Kävin myös sopimassa esimiehen kanssa työkokeilusta ja pitämättömien lomapäivien pitämisestä.
Koska tykkäsin näistä jutuista niin en älynnyt ajoissa pitää taukoja tai lopettaa touhuamista. Tämä kostautui sillä, että viikon touhuamisen jälkeen jouduin aina lepäämään viikon. Välillä olin puolikuollut väsymyksestä ja makasin vain sohvalla. Sitten jatkoin touhuamistani aina sillä kustannuksella, että olin jälkeenpäin kuin maani myynyt. Väsynyt, ärtynyt, turhautunut ja suorastaan masentunut siitä, että voimavarat eivät riittäneetkään kovin pitkälle. Tätä tahtia on nyt jatkunut tähän päivään saakka. Olemme ajelleet autolla pitkiä matkoja ja käyneet juhlissa ja eri tapahtumissa. Onhan se ollut mukavaa tavata ihmisiä pitkästä aikaa ja olla iloisissa tapaamisissa. Olen aika monta kertaa sanonut, että nyt ei kyllä lähdetä enää mihinkään ja levätään, mutta ei se kuitenkaan ole mennyt niin, kun aina on tullut jotakin "välttämätöntä". Sitä sanotaan, että kun jää eläkkeelle niin kiireet vain lisääntyy. Olen nyt huokaissut, että jospa ne vähenee, kun alan palailla töihin.
Olen pohtinut, että johtuuko tuo kiireen tuntu vanhetessa siitä, että on tullut hitaaksi ja yrittää kuitenkin tehdä samat asiat päivän aikana kuin nuorempana. Vai onko se sitä, että tietää ajan rajallisuuden ja tahtoo vielä nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ennekuin tulee aika jolloin ei enää pysty. Vai onko Luoja kaikessa viisaudessaan järjestänyt niin, että väsytämme itsemme loppuvaiheessa niin, että toivomme jo lopussa pääsevämme ikuiseen lepoon. Mieleeni on jäänyt työvuosien alusta, kun laitoin erästä iäkästä rouvaa nukkumaan ja hän kertoi minulle, että laittaa illalla kädet ristiin, lukee iltarukouksen ja lopuksi toivoo, että kuolis pois ja tulis autuaaksi. Hän oli jo väsynyt elämään ja oli valmis lähtemään. Mutta me eletään ja nautitaan jokaisesta päivästä. Muistutetaan itseämme, että myös lepo on tärkeää elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti