Kevät keikkuen tulevi

Illalla, kun viimeiset auringonsäteet

valaisevat pihapolkuani,

näen keijujen tanssivan pensaiden oksilla, 

heinäsirkat vinguttavat viulujaan

ja peipposet laulavat koivujen katveessa

suloisia säveliään. 

Vetäydyn hiljaa mökkini suojaan, 

etten särkisi tätä tunnelmaa.

Annan metsänväen viettää viimeisiä kesäjuhliaan, 

tanssia ja riemuita,

kerätä voimia tulevaan pimeään.

 

 

 Pääsiänen on tänä vuonna tavallista aikaisemmin, jo maaliskuun lopussa. Vasta oltiin talvilomalla ja nyt saadaan nauttia pitkästä viikonlopusta. Vappuun saakka saadaankin odottaa seuraavaa ylimääräistä vapaapäivää. Näin se työläisen elämä on sujahtanut osaksi elämääni ja mietin ylimääräisten vapaiden suomaa taukoa töihini. 

Pääsiäinen on minulle toiseksi tärkein kirkollinen juhlapyhä. Joulu on ehdoton ykkönen. Pääsiäinen tuo jotenkin toivoa tulevaan niin kirkollisessa mielessä kuin siinä, että pimeys vaihtuu valoksi. Kevät alkaa olla käsillä vihdoinkin ja valon määrä lisääntyy. Tänään on pitkäperjantai ja kummasti se on aina tuntunutkin pitkältä päivältä. Meillä on tällä kertaa hiljainen pääsiäinen, kun lasten perheet eivät päässeet tulemaan mummilaan osa sairastelujen vuoksi, osa muuten vaan. Siellä ne kaapissa odottaa edellisen viikonlopun virpomispalkkiot pieniä virpojia ja perinteiset pääsiäistipujen tuomat yllätysmunat, jotka piilotellaan ympäri taloa lasten etsittäväksi ja iloksi. No papalle piilotetaan pääsiäisaamuna yksi herkku etsittäväksi. 

Omassa lapsuudessani sain kerran kokea saman riemun, kun löysin tyynyni alta suklaamunan. Sen oli piilottanut vanhimman veljeni vaimo ja voi sitä riemua siskon kanssa, kun löysimme tämän herkun, josta emme olisi osanneet uneksiakkaan. Omat lapseni ovat saaneetkin sitten herkutella molempina pääsiäsipäivinä näillä herkuilla piilotuksineen ja saavat edelleenkin, jos ovat kotona pääsiäisenä. 

                  

 

Kiinalainen sananlasku sanoo, että se on onnellinen, joka omistaa puutarhan. Tyttäreni vaikuttaa onnelliselta lähettäessään meille muille perheenjäsenille kuvia, mitä kaikkea hän on jo laittanut kasvamaan sisälle. Lapset saavat samalla nähdä kasvun ihmeen. Ulkona on ropissut vettä ja lumet sulaa. Vielä kuitenkin saadaan odottaa kevättä ja kesää. Omassa lapsuudessani vähän pohjoisemmassa suli pälvet talon vierustoille ja teille vasta vapun aikoihin. Silloin saimme laittaa lämpimänä päivänä kesäkengät jalkaan ja hypätä myyrää (ruutua) talon kupeella. Kaivettiin myös esiin hyppynarut ja kuminauhat, joita jaksettiin hyppiä pitkiä aikoja. Kuminauhalla osattiin monenlaisia temppuja tehdä. Nykyisin ei taida lapset näitä juttuja tehdä, mutta maanteillä näkyy jo sähköskuutteja ja rullaluistelijoitakin. Jokaisella aikakaudella on omat juttunsa. Vanhemmillamme ne käpylehmät.

Näillä raaputuksilla toivotan teille kaikille aurinkoista ja toiveikasta pääsiäisen aikaa. Muistakaa siirtää kelloja kesäaikaan sunnuntaina. Ja se on sitten eteenpäin menevän mieli eli kesää kohti. Taidan katsoa, josko karkkikupissa olisi vielä jokunen suuhun pantava. 

                                    

                                       

Kiukkuinen akka

 Vaikka tahtoisin olla kiltti ja hellä,

en jaksaisi lainkaan ärhennellä,

silti ärjyn, pauhaan ja kiukuttelen,

ilman siipiä lentää pakoon voi en.

Minä tahtoisin piiloon pois kiukkuamasta,

painaa siipeni suojaamaan maailmasta,

jossa itseni hukkaan ja suutahtelen

vaikka tehdä näin milloinkaan tahtoisi en.

Siellä syvällä, syvällä kiukun alla,

itkee pienoinen lapsonen maailmalla,

jonka taakka on liian raskas kantaa

eikä aikuinen voi sitä toiselle antaa.

Kunpa huominen päivä lohtua tois,

veisi kiukun ja murheen hetkeksi pois.

Osaisi olla itselle armollinen,

saisi kiukusta, murheesta vapautuksen.

Pyysin tyttärentytärtä Herttaa piirtämään minulle vihaisen ihmisen. Ja siinä se nyt on. 

Nyt tulee "pieni" purkaus lähes kuusikymppisen naisen ärhäkkyydestä. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että ärsyynnyn ja suorastaan välillä kiukustun monista sellaisista asioista, joihin en olisi ennen korvaani lotkauttanut. 

Liikunta on aina ollut minulle tärkeää ihan lapsesta saakka. Olen touhunnut ulkona, kiipeillyt puihin, kävellyt, hiihtänyt, juossut, pyöräillyt, tanssinut ja tehnyt mielellään erilaisia ryskä hommia, joilla on ollut tarkoitus. Eli ryskähommat on olleet halon kantoa, vedenhakua 10 l. ämpäreillä, mattojen puistelua, marjastamista jne. Kaikkea kotityötä, joka on vaatinut voimaa. Olen ollut riski ihminen, kuten veljeni joskus sanoivat minusta. 

Sydänsiirron jälkeen minusta alkoi tuntumaan, että minut arvotettiin työn ja liikunnan kautta. Kun toipuminen ei edennyt lääkärin mukaan toivotulla tavalla, tunsin että minua syyllistettiin siitä. Yhdellä kontrollikäynnillä kerroin hoitajalle, etten ole jaksanut liikkua, kun erilaisia vastoinkäymisiä oli ollut. Lääkäri, joka oli samassa huoneessa tiuskaisi minulle syyttävästi, että et jaksa liikkua. Hoitaja puolusteli minua ja kertoi vastuksistani, kuumeilusta, hemoglobiinin mataluudesta, koronan sairastamisesta. 

Ja kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla lääkäreiltä tavoitteen puolestani: "kyllä me sinusta vielä työkykyinen tehdään." Ihan niinkuin minun arvoni mitattaisiin sillä, kuinka monta työvuotta vielä pystyn tekemään. Joskus mietin, että olisinkohan päässyt edes siirtoon, jos olisin sanonut, että minulla ei sitten ole enää työhaluja. 

Minulle tärkeimpiä arvoja siirrolle oli saada elää vielä perheen parissa toimintakykyisenä, pystyä leikkimään lastenlasten kanssa ja olemaan omalle perheelleni apuna ja tukena. Ennen kaikkea nauttia elämän lahjasta. 

Tuosta liikunnasta tuli minulle pikkuhiljaa jonkinlainen painajainen. Kun kuulin, kuinka muut siirrokkaat toipuivat, puhkuivat elämän intoa ja pystyivät liikkumaan nopeastikin siirron jälkeen, minä tunsin syyllisyyttä omasta tilanteestani. Vaikka ymmärsin itse, että kaikki ei kohdallani ollut hyvin, minusta tuntui, ettei sitä oikein ymmärretty. 

Alkuun kävin kolme kertaa viikossa dialyysissa, joka on elimistölle rankkaa, ja fysioterapiassa kaksi kertaa viikossa. Ihmettelin, miten tuo kaikki otti voimilleni ja en mielestäni edistynyt omien enkä muidenkaan toiveiden mukaisesti. Hemoglobiini oli tuolloin lähes aina alle 90 ja keväällä oli kuumeilua viikko tolkulla. Kuntopyörän päällä huippasi ja koko kroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Sitten löytyi se kilpirauhassyöpä. Ja minä vertailin edelleenkin itseäni liikunnassa ja toipumisessa muihin. 

Aloin ärsyyntyä jokaisesta liikunnallisesta päivityksestä Facebookissa ja muistakin suorittamispäivityksistä. Minulle tuli tunne, että elämä on yhtä suorittamista lähes kaikilla elämisen osa-alueilla. 

Tämä oli siis minun korvien välissä. Minun surutyötäni, harmitusta omasta tilanteestani ja kateuttakin. Jokainenhan saa päivittää someen mitä haluaa ja minä voin olla katsomatta ja kommentoimatta. Siltikin katsoin ja märehdin huonommuudessani. 

Kaiken aikaa olen kuitenkin voimieni mukaan liikkunut. Sitten tuli mukaan ne suu- ja hammas säryt. Joka kerta lenkille lähtiessä ahdistaa jo valmiiksi, kun tietää sen kivun tulevan ja sitä sitten kestää noin tunnin ajan. Ja jokainen, joka on kokenut hermosärkyä tietää, miten viheliäistä se on. Nämä kaikki myrkyttivät mieltäni ja tekivät elämän ilottomaksi. 

Mutta kuinka ollakaan, yhtenä päivänä huomasin ajattelevani töihin paluuta. Kävin itseni kanssa Jaakobin painia, joko uskallan lähteä vai vai vieläkö siirrän. Sitten muistin työkokeilun mahdollisuuden ja jokin loksahti päässäni, että nyt tai ei koskaan. Puoli vuotta olen nyt työskennellyt ihanien työkavereiden parissa ja täytyy sanoa, että vaikka väsynkin helpommin kuin ennen on henkinen toipuminen mennyt eteenpäin. 

Nyt olen aloittanut myös kuntosalilla käynnit ja tykkään. Kardiologin mukaan verikokeet ovat nyt hyvät ja sydämen tilanne ennallaan. Pumppausteho on alentunut edelleen eikä se siitä nousekkaan, mutta muuten olen nyt toipunut suurinpiirtein kaikesta. Tämä kaikki näkyy nyt siinä, että työn ja liikunnan ilo on palaamassa elämääni. Kardiologi antoi reseptiksi, että nauti nyt elämästä ja pidä tuo hymy huulilla. Ja mikä lohduttavinta, se ymmärrys, kun kerroin väsyväni helposti. Hän sanoi, ettei se mikään ihme ole kaikkien näiden kokemusten ja runsaan lääkityksen vuoksi. Kehoitti juttelemaan työterveyslääkärin kanssa, jos työssä jaksamisen kanssa tulee ongelmia. Kaikella tällä on psykologinen vaikutus. Saa luvan ottaa lunkimmin, kun väsyy. Saa olla armollinen itselleen ja toisille. 

Jotakin tarvettahan ne kaikki päivitykset somessa ja näissä blogeissa palvelevat. Minulle tämä on purkautumiskeino ja päiväkirja. Ja ei voi kieltää, etteikö tunnu hyvältä, kun joku on jaksanut lukea saatikka kommentoidakin näitä minun jaarittelujani. 

Ollaan armollisia ja nautitaan elämän lahjasta. Väsyneenä saa levähtää ja kerätä elinvoimaa. 

Aika se vain juoksee, minä en

 Vanhemmat naiset kantavat sisällään salaisuuksia,

joita nuoremmat naiset vasta keräilevät.

Nuoremmat naiset tahtovat kultaa ja 

timantteja lahjoiksi rakastetultaan. 

Vanhemmille naisille riittää käden kosketus iholla,

varkain saatu suudelma ja

puolison lempeä katse 

vielä vuosikymmenten jälkeen.

He tietävät, ettei niitä voi ostaa rahalla,

ne eivät tule nuoruuden innosta vaan

vuosien kokemuksesta,

yhdessä eletystä elämästä,

aidosta rakkaudesta.

 

 Lapsena joskus ihmettelin, kun äitini sanoi, että kylläpä tuo aika juoksee joutuisasti. Ihmettelin, että ei kai se aika voi juosta. Jossakin vaiheessa ymmärsin sen niin, että kello nakutteli aikaansa nopeasti ja viisarit juoksivat kellotaulussa kilvan toistensa perässä. Nyt ymmärrän oikein hyvin tuon lauseen merkityksen. Aika tosiaan juoksee, eikä itse tahdo perässä pysyä. Äskettäin oli helmikuu ja nyt jo maaliskuu pian puolessa välissä.

Onhan siinä puolensa ja puolensa, miten aikaa arvioi. Kyllä tammikuun alussa tuntui pitkältä ajalta odottaa maaliskuun alkua ja pitkästä aikaa talvilomaa ja kuinka nopeasti se lopulta vilahtikaan ohitse. Olen siis ollut talvilomalla ja kyllä tuli tarpeeseen. Eilen sunnuntaina tuntui siltä, että voisin vielä vähän jatkaa lomaani. Alkuviikosta meille tuli talvilomalaisia, mutta oksutauti yllätti heistä pienimmän ja niinpä loma jäi yhden yön pituiseksi. Torstaina lähdimme sitten etelä-Suomeen nuorimman lapsenlapsen, syntymäpäiväkaimani 1v. syntymäpäiville vanhimman tyttären perheen kanssa. No kuinkas ollakkaan, heidän pienimmäiselle nousi kuume toisena yönä ja siitä sitten levisi kulovalkean tavoin osaan porukasta. Me puolisoni kanssa olemme vielä säästyneet taudilta. 

Meille tämä on tuttua huttua jo useamman vuoden ajalta, että aina joku perheistä sairastuu loman aikana olipa kyseessä joulu-, syys-, talvi- tai pääsiäsiloma. Itse vietin viime juhannuksen sairaalassa streptokokki-A tartunnan vuoksi. Menihän se juhannus niinkin, mutta jäi vähän harmittamaan, kun sairaala tarjosi perinteisen juhannusmakkaran sijasta muistaakseni kanaruokaa. 

Ajan juoksemista olen hämmästellyt viimepäivinä myös siksi, että vietin nyt viimeisiä syntymäpäiviä alle 60-vuotiaana. Tuntuu siltä, että eilenhän me vasta juhlimme viisikymppisiänikin. Näiden yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon. On syntynyt uusia perheenjäseniä, on valmistuttu ammatteihin, nuorimmainenkin on saatu aikuiseen ikään ja puoliso on jäänyt eläkkeelle. On myös jouduttu hyvästelemään monia rakkaita ihmisiä, luopumaan asioista, joita ennen piti tärkeinä, hyväksymään oma vanheneminen. Tässä vaiheessa joutuu myös hyväksymään, että elämä ei mene niinkuin sen on kuvitellut menevän ja tiedostamaan oman elämän rajallisuuden. Toivottavasti siihen on vielä pitkä matka ennenkuin kello pysähtyy. Raksuttakoon aikarauta hyvin hitaasti kuin mummon vanha kaappikello, pitkäveteisesti ja hiljalleen ennen pysähtymistään.

Mukavaa maaliskuun loppua kaikille ja muistakaa hidastaa vähän tahtia vaikka kevät saakin villiintymään välillä.