Valoa kohti

 

Kun katsot pimeää ja pelkäät,

ettet näe enää valoa,

katso silti,

katso pitkään,

sillä pimeys muuttuu hämäräksi.

Hämärässä voit jo nähdä 

aavistuksen valosta,

joka tuo lohdutuksen 

ja lupauksen siitä,

että kaikki muuttuu 

parempaan.

 

On se tuo ihmisen mieli kummallinen kaiken kaikkiaan. Silloin, kun on pärjättävä pakon edessä, saa ihmeellisesti voimia kestää kaiken. Vakavien asioiden äärellä ei ehdi murehtimaan pienempiä asioita vaan mennä porskuttaa ja toivoo, että kohta helpottaa. Siinä vaiheessa uskottelee itselleen, että tulevaisuudessa ei murehdi pienempiä asioita ja alkaa elämään seesteistä elämää sen jälkeen, kun selviää kaikesta. Mutta eihän se ihan niin mene, ainakaan minun kohdalla ei ole mennyt. Lopulta kun aloin toipumaan, huomasin, että ärsyynnyin pienistäkin vastoinkäymisistä välillä ihan suhteettomastikin. Näitä esimerkkejä on paljon kuten se, että pyysin miestäni tuomaan kaupasta jotain tiettyä tuotetta ja hän ei ollut sitä löytänyt vaan toi tilalle jotakin, mistä en tykännyt. Tai jos tarvitsin apua joissakin asioissa eikä se heti onnistunut, kun tilattu taksi oli myöhässä, kun yritin tehdä jotakin itse, enkä onnistunut tai tunsin, että minua ei kuultu ja paljon muita, silloin korttitalo romahti ja olin aivan maani myynyt. Ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään ja ennemminkin auttamaan muita, on vaikea sopeutua avustettavaksi ja elämään muiden varassa. 

Koska toipuminen kohdallani oli hidasta ja vastoinkäymisiä riitti, väsyin ja uuvuin henkisesti. Jossakin vaiheessa huomasin ajatteluni muuttuvan negatiiviseksi ja kyyniseksi. Minusta tuli kateellinen ja ikävästi ajatteleva. Kun kuulin ja näin siitä sohvan nurkasta, miten ihmiset liikkuvat ja nauttivat elämästä, tunsin suunnatonta kateutta ja surua siitä, että minulla ei ollut sellaista mahdollisuutta. Some maailma ei helpottanut oloani vaan päin vastoin. Siinä sohvannurkassa istuessa ehti olemaan kaikilla some alustoilla ja vaikka kuinka tietää, että jokaisella on omat vaikeutensa elämässä ja someen päivitetään enimmäkseen sitä parasta puolta, niin se ei helpottanut oloani. Siinä synkkyydessä ei näe elämää kuin yhdeltä kantilta, siltä jossa itse olin. 

 

 

Välillä on vaikeaa esittää reipasta ja pärjäävää ihmisille vaikka sen taidon olen oppinut lapsesta saakka. Meitä ei opetettu puhumaan vaikeuksista vaan ennemminkin salailemaan ja olemaan reippaita tyttöjä. Siksi kuulin usein ihmettelyä siitä, miten vahva olen ja kestän kaiken hyvin. Ei se silti mennyt ihan niin. Surin ja itkin itsekseni tai puolisolle pelkojani ja vaikeuksiani. Toisinaan se, että kuulin toipuneeni hyvin ja näytän jo ihan entiseltä asetti minulle paineita eikä antanut lupaa kertoa sitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Huomasin myös joskus, ettei kommentoija ehkä halunnut sitä kuullakkaan. Sekin on ymmärrettävää. Oma elämäntilanne voi olla sellainen, ettei jaksa kannatella toista tai tietää ettei siihen pysty jostakin muusta syystä. Onneksi oli ihmisiä, jotka oman kokemuksensa kautta ymmärsivät ja joiden kanssa saatoin puhua avoimesti kaikesta. Kun itse on kokenut jotakin vastaavaa, silloin osaa aavistaa miltä toisesta tuntuu tai mitä toinen tarvitsee. Olen kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka ovat olleet mukanani matkalla. Jokaiselta olen saanut jotakin, jokainen on jättänyt jäljen minuun. 

 

Vaikka olen hoitoalan ihminen, on silti erittäin vaikeaa myöntää ääneen ja julkisesti, että on tarvinnut myös mielenterveyspuolen apua selviytyäkseen tästä kaikesta. Eikö se ole kummallista, että voidaan niin helposti sanoa, että varasin ajan hammaslääkärille tai työterveyslääkärille tai hierojalle, mutta miten vaikea on sanoa, että varasin ajan psykologille tai terapeutille. On helppoa sanoa, että minulla on hammassärkyä, verenpainetta, migreeniä, rytmihäiriöitä, mutta miten vaikea on sanoa, että olen masentunut tai minulla on mielialan mataluutta. Minulla oli onni saada terapiaa ja löytää hyvä terapeutti. Ilman hänen apuaan olisin tuskin selvinnyt henkisesti tästä näinkin hyvin. Olen saanut hänen luonaan purkaa kaikkia traumojani, itkeä ja taas itkeä kaikkea mieltä painavaa ilman pelkoa siitä, että tulen torjutuksi tai hylätyksi. Olen saanut vinkkejä ja keinoja selvitä arjessa vaikeuksien edessä. Olen saanut olla oma itseni kaikessa raadollisuudessanikin.

En voi edelleenkään sanoa, että kaikki on nyt hyvin vaikka toivottavasti pahin on takana, sillä päivät ovat erilaisia. Kaikki muutokset voinnissa nostavat tutun pelon esiin. Vaikka ei haluaisikaan, niin vointia on seurattava, sillä elinsiirron jälkeen hyljintää voi tulla vielä myöhemminkin. Myös lääkitykset voivat aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia. Yksi pahimmista on kohonnut syöpäriski, joka on kolminkertainen muuhun väestöön. Suurin riski on saada ihosyöpä. Itse sain jo kilpirauhassyövän, jonka arvelen johtuneen siitä, että minulta on jouduttu silloin alkuun siirron jälkeen ottamaan paljon röntgenkuvia keuhkojen alueelta. En tietenkään päivittäin enkä viikottainkaan näitä mieti vaan silloin, kun huomaan voinnissani muutosta, nämä riskit nousevat esiin. Kuitenkin enemmän kuin ennen sairastumistani. Iloa ja valoa päiviin kuitenkin löytyy  monista asioista. Tärkeimpänä perheen parissa touhuaminen, lastenlasten käynnit ja whatsappi viestit. Jälleen on arvottu joulukalenteripakettien ostajat ja saajat, kaupoissa käydessä tarttuu lastenlasten kalenteripaketteihin pieniä yllätyksiä ja televisiosta näkyy tuttuja ohjelmia, jotka rytmittävät viikkoa. Eli eteenpäin mennään vaikka välillä ryvetään tummissa vesissä.

Ihmeellinen mieli

 Se suru on syvä,

kun huomaat,

että elämä syö sinua sisältäpäin.

Värit haalenevat,

ilo katoaa

eikä mikään tunnu enää entiseltä.

Se suru on syvä,

kun et näe kauneutta ympärilläsi,

kun kuulet vain raskaita sointuja,

kun et jaksa kantaa itseäsi,

et itsesi, etkä kenenkään vuoksi.

Sen surun lävitse ei näe enää auringonsäteitä,

ei huomaa vierellä kulkijaa,

ei löydä suuntaa askelilleen.

On vain pohjaton suru,

väsymys

ja yksinäisyys.

 

Lupasin kirjoittaa terveysaiheisia postauksia edelleenkin, nyt kun tarinassani olen tullut tähän päivään. No mistäpä muusta sitä aloittaa, kuin mielestäni kaikkein vaikeimmasta aiheesta, mielenterveydestä. Voisihan siitä kirjoittaa tietysti positiivisen kautta ja hehkuttaa, miten hyvää ja onnellista elämä on, miten kaikki on hyvin. Aion kuitenkin kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti siitä, että vaikka kaikki on hyvin, silti mikään ei oikeastaan ole hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka sairauden kanssa olen nyt tasapainossa, niin mieli kulkee omia polkujaan. 

Mä olen perhonen, joka ei
oppinut lentämään.. 

 On tullut syksy ja kohta on kulunut neljä vuotta siitä, kun ensimmäinen sydänpysähdys tuli kotona ja kolme muuta sitten sairaalassa muutaman päivän sisällä. Siitä alkoi todenteolla sairausmatkani vaikka ensi oireet olivat olleet jo paljon aiemmin. Silloin ei voinut käsitellä tapahtuneita asioita vaan kulki virran mukana ja otti vastaan sen, mitä tuleman piti. Välillä ajattelin, että olenko niin sokissa, että en älyä pelätä enkä oikein ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ehkä silloin jokin suojasi minua, etten romahtanut siihen kaikkeen. Toisaalta lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon isoja asioita, että en ehtinyt juuri sisäistämään niitä, vaan koko ajan oli tunne, että milloin seuraava isku tulee. Ja niitähän tuli, kuten se kilpirauhassyöpäkin.

Siirron jälkeen täytyi keskittyä ihan peruselämisen opetteluun ja kuntoutumiseen. Toimintaa oli liiankin kanssa, kun kuljin lähes joka päivä dialyysissa ja fysioterapiassa puolikuolleena. Niin kai voi minun tapauksessani sanoa. Jälleen jokin suojasi romahdukselta. Ei ollut helppoa hyväksyä omaa rooliaan sairaana ja eikä hidasta toipumista. Tuolloin en vielä surrut samoja asioita, mitä suren nyt. Ainakaan siinä määrin, kuin ne nyt tulee esille. Ajattelin kaiken olevan tilapäistä ja elämä palautuu sairautta edeltäviin uomiinsa. Kun viimein on tajunnut, että ei tämä menekkään niin, on tullut suru, viha ja katkeruuskin. Silti en ole koskaan ajatellut, että, miksi tämä tapahtuu minulle. Kun olen tajunnut, että entistä elämää ei enää tule, niin ennemminkin olen ajatellut, miten jaksan tämän kaiken, mistä saan voimia, mistä löydän sen kipinän, jonka avulla elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. 

Tietysti olen kiitollinen elämästä ja jatkoajasta, jonka olen saanut. Sitä kuitenkin varjostaa usein pelko. Ennusteet sydänsiirron saaneiden elinajasta ovat parantuneet ja hoidot kehittyneet. Osa on elänyt siirteen kanssa jopa lähes 30 vuotta. Sydänliiton sivuilta löysin tiedon, että "onnistuneen leikkauksen ja toipumisen jälkeen ennuste on hyvä: viiden vuoden seurannassa noin 85% potilaista on elossa". Toisesta lähteestä löysin tiedon, että lähes 50% kymmenen vuoden kuluttua siirrosta. Viisi vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta alle kuusikymppisestä, niin myös kymmenen vuotta ja siitäkin omalla kohdallani on kulunut jo kaksi vuotta. 

Siirron jälkeen päätin nauttia elämästäni täysillä, tehdä kaikkea mukavaa ja sitä mistä olen haaveillut. Ei se kuitenkaan niin ole mennyt ainakaan vielä. Alussa liikkumisen vaikeudet ja jaksamattomuus olivat suurimmat rajoitteet. Myös sairaalakäynnit Helsingissä veivät voimia. Kuvittelin, että jollakin näistä reissuista pääsen katselemaan Helsingin nähtävyyksiä, syömään ravintolassa, juomaan leivoskahvit kahviloissa jne. Mutta nämä reissut olivatkin pikamatkoja. Sunnuntaina Helsinkiin, maanantaina kontrolli ja iltapäivällä kotimatkalle. Alussa oli jo kotiutumista seuraavana päivänä dialyysi tai fysioterapia. Myöhemmin puoliso ei innostunut olemaan pitempään Helsingissä ja sekin on ymmärrettävää, koska hän joutui ajamaan kaikki ne matkat yksin, ellei menty kontrolliin taksilla. Ja toisaalta Helsingissä ajaminen ei ole helppoa siellä asumattomalle eikä myöskään julkisen liikenteen käyttö.  En kyllä ole ollut vielä siinä kunnossakaan, että olisin jaksanut liikkua pitempiä matkoja jalkaisin. 

Ja nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin, niin mitä tapahtuu, mieli temppuilee. Se ei tarkoita sitä, että on vähän alakuloinen ja surullinen. Ei se helpotu positiivisella ajattelulla, ei musiikilla, ei ulkoilulla. Se vaan on ja jäytää sisältäpäin ja rinnalla kulkija on ihmeissään, mitä tässä tapahtuu. Tästä ja vähän muustakin seuraavassa postauksessa. 

Tarina on nyt kerrottu

Illalla, 

kun viimeiset auringon säteet valaisevat pihapolkuani,

näen keijujen tanssivan pensaiden oksilla,

heinäsirkat vinguttavat viulujaan

ja peipposet laulavat koivujen katveessa

suloisia sävelmiä.

Vetäydyn hiljaa mökkini suojaan, 

etten särkisi tätä tunnelmaa.

Annan metsänväen viettää viimeisiä kesäjuhliaan,

tanssia ja riemuita,

kerätä voimia tulevaan pimeään. 

Tarinassani olen tullut nyt tähän päivään saakka. Reilun neljän vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, ettei sitä tahdo vieläkään käsittää. Joskus vieläkin havahtuu miettimään, että onko tämä oikeasti tapahtunut minulle vai heräänkö jossakin välissä tästä unesta. No totista totta tämä on ollut. Matka kuitenkin jatkuu ja aion jatkaa blogini kirjoittamista edelleenkin. Eilisestä on kirjoitettu ja tulevasta ei vielä voi kirjoittaa, niinpä olen päättänyt, että kirjoittelen tänne edelleenkin terveysaiheista ja nostan esiin asioita, joita olen matkani varrella kohdannut ja miettinyt. Kertoilen täällä myös kuulumisiani jatkossakin. Kiitos teille kaikille lukijoilleni, että olette kulkeneet matkallani mukana. Jonkin verran on tullut palautetta täältä ja lisäksi muuta kautta, kiitos niistä. Ystävät ovat kuin enkeleitä, jotka kannattelevat silloinkin, kun en aina huomaa sitä. Te lukijat olette juuri niitä enkeleitä. 

 

Eilen illalla nukkumaan mennessä minulla oli jo valmiiksi kirjoitettu teksti tähän ja aloin kännykälläni lisäämään siihen kuvia, niin kuinka ollakkaan tekstini hävisi bittiavaruuteen, enkä sitä mistään enää löytänyt. Yrirtin sitten muistella, mitä olin siihen kirjoittanut, mutta en tietenkään enää muistanut. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen tekstiin. Kyllä harmitti ja harmittaa edelleenkin. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle tärkeä tapa käydä läpi tätä sairausmatkaani. Olen lukenut niitä ensimmäisiä tekstejäni ja nyt tuntuu, että kirjoittaisin ne toisella tavalla tänä päivänä. Kun aloin kirjoittamaan tarinaani, niin tuntui, että on ihan kiire etteivät asiat pääse unohtumaan ja halusi vain suoltaa ne ulos käydäkseen läpi kaiken koetun. Huomaan myös, että kirjoittamisessa olen jonkin verran kehittynyt. Näin sitä aikuisenakin voi oppia uusia asioita. 

 

Syksy on tullut pimenevin illoin. Vaikka ulkona tuulee ja satelee, sisällä on lämmintä. On aika sytytellä kynttilöitä ja painautua viltin mutkaan lukemaan ja lepäämään. Toivotan teille kaikille hyvää syyskuun ensimmäistä viikonloppua. Toivottavasti aurinkokin näyttäytyy edes jossakin päin Suomea.