On se tuo ihmisen mieli kummallinen kaiken kaikkiaan. Silloin, kun on pärjättävä pakon edessä, saa ihmeellisesti voimia kestää kaiken. Vakavien asioiden äärellä ei ehdi murehtimaan pienempiä asioita vaan mennä porskuttaa ja toivoo, että kohta helpottaa. Siinä vaiheessa uskottelee itselleen, että tulevaisuudessa ei murehdi pienempiä asioita ja alkaa elämään seesteistä elämää sen jälkeen, kun selviää kaikesta. Mutta eihän se ihan niin mene, ainakaan minun kohdalla ei ole mennyt. Lopulta kun aloin toipumaan, huomasin, että ärsyynnyin pienistäkin vastoinkäymisistä välillä ihan suhteettomastikin. Näitä esimerkkejä on paljon kuten se, että pyysin miestäni tuomaan kaupasta jotain tiettyä tuotetta ja hän ei ollut sitä löytänyt vaan toi tilalle jotakin, mistä en tykännyt. Tai jos tarvitsin apua joissakin asioissa eikä se heti onnistunut, kun tilattu taksi oli myöhässä, kun yritin tehdä jotakin itse, enkä onnistunut tai tunsin, että minua ei kuultu ja paljon muita, silloin korttitalo romahti ja olin aivan maani myynyt. Ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään ja ennemminkin auttamaan muita, on vaikea sopeutua avustettavaksi ja elämään muiden varassa.
Koska toipuminen kohdallani oli hidasta ja vastoinkäymisiä riitti, väsyin ja uuvuin henkisesti. Jossakin vaiheessa huomasin ajatteluni muuttuvan negatiiviseksi ja kyyniseksi. Minusta tuli kateellinen ja ikävästi ajatteleva. Kun kuulin ja näin siitä sohvan nurkasta, miten ihmiset liikkuvat ja nauttivat elämästä, tunsin suunnatonta kateutta ja surua siitä, että minulla ei ollut sellaista mahdollisuutta. Some maailma ei helpottanut oloani vaan päin vastoin. Siinä sohvannurkassa istuessa ehti olemaan kaikilla some alustoilla ja vaikka kuinka tietää, että jokaisella on omat vaikeutensa elämässä ja someen päivitetään enimmäkseen sitä parasta puolta, niin se ei helpottanut oloani. Siinä synkkyydessä ei näe elämää kuin yhdeltä kantilta, siltä jossa itse olin.
Välillä on vaikeaa esittää reipasta ja pärjäävää ihmisille vaikka sen taidon olen oppinut lapsesta saakka. Meitä ei opetettu puhumaan vaikeuksista vaan ennemminkin salailemaan ja olemaan reippaita tyttöjä. Siksi kuulin usein ihmettelyä siitä, miten vahva olen ja kestän kaiken hyvin. Ei se silti mennyt ihan niin. Surin ja itkin itsekseni tai puolisolle pelkojani ja vaikeuksiani. Toisinaan se, että kuulin toipuneeni hyvin ja näytän jo ihan entiseltä asetti minulle paineita eikä antanut lupaa kertoa sitä, miltä minusta oikeasti tuntui. Huomasin myös joskus, ettei kommentoija ehkä halunnut sitä kuullakkaan. Sekin on ymmärrettävää. Oma elämäntilanne voi olla sellainen, ettei jaksa kannatella toista tai tietää ettei siihen pysty jostakin muusta syystä. Onneksi oli ihmisiä, jotka oman kokemuksensa kautta ymmärsivät ja joiden kanssa saatoin puhua avoimesti kaikesta. Kun itse on kokenut jotakin vastaavaa, silloin osaa aavistaa miltä toisesta tuntuu tai mitä toinen tarvitsee. Olen kiitollinen niistä kaikista ihmisistä, jotka ovat olleet mukanani matkalla. Jokaiselta olen saanut jotakin, jokainen on jättänyt jäljen minuun.
Vaikka olen hoitoalan ihminen, on silti erittäin vaikeaa myöntää ääneen ja julkisesti, että on tarvinnut myös mielenterveyspuolen apua selviytyäkseen tästä kaikesta. Eikö se ole kummallista, että voidaan niin helposti sanoa, että varasin ajan hammaslääkärille tai työterveyslääkärille tai hierojalle, mutta miten vaikea on sanoa, että varasin ajan psykologille tai terapeutille. On helppoa sanoa, että minulla on hammassärkyä, verenpainetta, migreeniä, rytmihäiriöitä, mutta miten vaikea on sanoa, että olen masentunut tai minulla on mielialan mataluutta. Minulla oli onni saada terapiaa ja löytää hyvä terapeutti. Ilman hänen apuaan olisin tuskin selvinnyt henkisesti tästä näinkin hyvin. Olen saanut hänen luonaan purkaa kaikkia traumojani, itkeä ja taas itkeä kaikkea mieltä painavaa ilman pelkoa siitä, että tulen torjutuksi tai hylätyksi. Olen saanut vinkkejä ja keinoja selvitä arjessa vaikeuksien edessä. Olen saanut olla oma itseni kaikessa raadollisuudessanikin.
En voi edelleenkään sanoa, että kaikki on nyt hyvin vaikka toivottavasti pahin on takana, sillä päivät ovat erilaisia. Kaikki muutokset voinnissa nostavat tutun pelon esiin. Vaikka ei haluaisikaan, niin vointia on seurattava, sillä elinsiirron jälkeen hyljintää voi tulla vielä myöhemminkin. Myös lääkitykset voivat aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia. Yksi pahimmista on kohonnut syöpäriski, joka on kolminkertainen muuhun väestöön. Suurin riski on saada ihosyöpä. Itse sain jo kilpirauhassyövän, jonka arvelen johtuneen siitä, että minulta on jouduttu silloin alkuun siirron jälkeen ottamaan paljon röntgenkuvia keuhkojen alueelta. En tietenkään päivittäin enkä viikottainkaan näitä mieti vaan silloin, kun huomaan voinnissani muutosta, nämä riskit nousevat esiin. Kuitenkin enemmän kuin ennen sairastumistani. Iloa ja valoa päiviin kuitenkin löytyy monista asioista. Tärkeimpänä perheen parissa touhuaminen, lastenlasten käynnit ja whatsappi viestit. Jälleen on arvottu joulukalenteripakettien ostajat ja saajat, kaupoissa käydessä tarttuu lastenlasten kalenteripaketteihin pieniä yllätyksiä ja televisiosta näkyy tuttuja ohjelmia, jotka rytmittävät viikkoa. Eli eteenpäin mennään vaikka välillä ryvetään tummissa vesissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti