Ihmeellinen mieli

 Se suru on syvä,

kun huomaat,

että elämä syö sinua sisältäpäin.

Värit haalenevat,

ilo katoaa

eikä mikään tunnu enää entiseltä.

Se suru on syvä,

kun et näe kauneutta ympärilläsi,

kun kuulet vain raskaita sointuja,

kun et jaksa kantaa itseäsi,

et itsesi, etkä kenenkään vuoksi.

Sen surun lävitse ei näe enää auringonsäteitä,

ei huomaa vierellä kulkijaa,

ei löydä suuntaa askelilleen.

On vain pohjaton suru,

väsymys

ja yksinäisyys.

 

Lupasin kirjoittaa terveysaiheisia postauksia edelleenkin, nyt kun tarinassani olen tullut tähän päivään. No mistäpä muusta sitä aloittaa, kuin mielestäni kaikkein vaikeimmasta aiheesta, mielenterveydestä. Voisihan siitä kirjoittaa tietysti positiivisen kautta ja hehkuttaa, miten hyvää ja onnellista elämä on, miten kaikki on hyvin. Aion kuitenkin kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti siitä, että vaikka kaikki on hyvin, silti mikään ei oikeastaan ole hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka sairauden kanssa olen nyt tasapainossa, niin mieli kulkee omia polkujaan. 

Mä olen perhonen, joka ei
oppinut lentämään.. 

 On tullut syksy ja kohta on kulunut neljä vuotta siitä, kun ensimmäinen sydänpysähdys tuli kotona ja kolme muuta sitten sairaalassa muutaman päivän sisällä. Siitä alkoi todenteolla sairausmatkani vaikka ensi oireet olivat olleet jo paljon aiemmin. Silloin ei voinut käsitellä tapahtuneita asioita vaan kulki virran mukana ja otti vastaan sen, mitä tuleman piti. Välillä ajattelin, että olenko niin sokissa, että en älyä pelätä enkä oikein ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ehkä silloin jokin suojasi minua, etten romahtanut siihen kaikkeen. Toisaalta lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon isoja asioita, että en ehtinyt juuri sisäistämään niitä, vaan koko ajan oli tunne, että milloin seuraava isku tulee. Ja niitähän tuli, kuten se kilpirauhassyöpäkin.

Siirron jälkeen täytyi keskittyä ihan peruselämisen opetteluun ja kuntoutumiseen. Toimintaa oli liiankin kanssa, kun kuljin lähes joka päivä dialyysissa ja fysioterapiassa puolikuolleena. Niin kai voi minun tapauksessani sanoa. Jälleen jokin suojasi romahdukselta. Ei ollut helppoa hyväksyä omaa rooliaan sairaana ja eikä hidasta toipumista. Tuolloin en vielä surrut samoja asioita, mitä suren nyt. Ainakaan siinä määrin, kuin ne nyt tulee esille. Ajattelin kaiken olevan tilapäistä ja elämä palautuu sairautta edeltäviin uomiinsa. Kun viimein on tajunnut, että ei tämä menekkään niin, on tullut suru, viha ja katkeruuskin. Silti en ole koskaan ajatellut, että, miksi tämä tapahtuu minulle. Kun olen tajunnut, että entistä elämää ei enää tule, niin ennemminkin olen ajatellut, miten jaksan tämän kaiken, mistä saan voimia, mistä löydän sen kipinän, jonka avulla elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. 

Tietysti olen kiitollinen elämästä ja jatkoajasta, jonka olen saanut. Sitä kuitenkin varjostaa usein pelko. Ennusteet sydänsiirron saaneiden elinajasta ovat parantuneet ja hoidot kehittyneet. Osa on elänyt siirteen kanssa jopa lähes 30 vuotta. Sydänliiton sivuilta löysin tiedon, että "onnistuneen leikkauksen ja toipumisen jälkeen ennuste on hyvä: viiden vuoden seurannassa noin 85% potilaista on elossa". Toisesta lähteestä löysin tiedon, että lähes 50% kymmenen vuoden kuluttua siirrosta. Viisi vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta alle kuusikymppisestä, niin myös kymmenen vuotta ja siitäkin omalla kohdallani on kulunut jo kaksi vuotta. 

Siirron jälkeen päätin nauttia elämästäni täysillä, tehdä kaikkea mukavaa ja sitä mistä olen haaveillut. Ei se kuitenkaan niin ole mennyt ainakaan vielä. Alussa liikkumisen vaikeudet ja jaksamattomuus olivat suurimmat rajoitteet. Myös sairaalakäynnit Helsingissä veivät voimia. Kuvittelin, että jollakin näistä reissuista pääsen katselemaan Helsingin nähtävyyksiä, syömään ravintolassa, juomaan leivoskahvit kahviloissa jne. Mutta nämä reissut olivatkin pikamatkoja. Sunnuntaina Helsinkiin, maanantaina kontrolli ja iltapäivällä kotimatkalle. Alussa oli jo kotiutumista seuraavana päivänä dialyysi tai fysioterapia. Myöhemmin puoliso ei innostunut olemaan pitempään Helsingissä ja sekin on ymmärrettävää, koska hän joutui ajamaan kaikki ne matkat yksin, ellei menty kontrolliin taksilla. Ja toisaalta Helsingissä ajaminen ei ole helppoa siellä asumattomalle eikä myöskään julkisen liikenteen käyttö.  En kyllä ole ollut vielä siinä kunnossakaan, että olisin jaksanut liikkua pitempiä matkoja jalkaisin. 

Ja nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin, niin mitä tapahtuu, mieli temppuilee. Se ei tarkoita sitä, että on vähän alakuloinen ja surullinen. Ei se helpotu positiivisella ajattelulla, ei musiikilla, ei ulkoilulla. Se vaan on ja jäytää sisältäpäin ja rinnalla kulkija on ihmeissään, mitä tässä tapahtuu. Tästä ja vähän muustakin seuraavassa postauksessa.