Teidän vuoksenne olen taistellut,
Olen jo pitkään, tosi pitkään ihmetellyt uupumiseni määrää ja miettinyt, miksi elämä tuntuu niin raskaalta. Olen kadehtinut virkeiden, elämäniloa pursuavien ja aina niin positiivisten ihmisten jaksamista ja touhuamista. Miksi minä en jaksa kuin hetken, miksi ilo tulee pieninä pisaroina, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta.
Olen lukenut kaikki eteeni tulevat kirjoitukset positiivisuuden ja elämänilon löytämiseksi, pohtinut ja miettinyt. Haastanut itseäni tekemään positiivisia iloa tuottavia asioita, mutta siellä pohjalla on silti aina se alakulo ja väsymys. Tiedän kyllä kaikki hyviksi havaitut konstit; liikunta, luonto, toisten seurassa oleminen, kirjoittaminen, opetella näkemään jokaisessa päivässä hyvää. Eivät ole toimineet. On vain syvä uupumus ja alakulo.
Olen tutkaillut elämääni taaksepäin ja koettanut ymmärtää. Miksi sitä on niin vaikea olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että tänään ei kaikkea enää tarvitse jaksaa ja voi jo sanoa joillekin asioille ja tekemisille ei.
Laiska se töitään luettelee, kuuluu vanha sanonta. Minua on auttanut edes hippusen verran ymmärtämään uupumustani, kun mielessäni luettelen elämäni varrella tapahtuneita asioita. Lista on hengästyttävän pitkä. Välillä tunnustan itselleni, että tie ei ole ollut kevyt enkä ole päästänyt itseäni helpolla. Sitten jostakin takaraivosta nousee se syyllistävä sormi, että joillakin on ollut vielä raskaampaa. Ja näinhän se on, mutta ei toisten murheet omaa taakkaani ole keventäneet.
Opettelen ajattelemaan niin, että tällä elämän pituisella matkalla olen oppimassa viimeiseen hengenvetoon asti ja siltikään emme valmiiksi tule. Tämän päivän uupumus voi hyvässä lykyssä olla huomisen lepoa ja lohtua. Pitää vain hyväksyä, että asiat tapahtuu omalla painollaan. Kuten sydän lääkäri sanoi minulle, että olet vielä toipilas ja minulla toipuminen kaikesta vie enemmän aikaa kuin ehkä muilla kaikkien vastoinkäymisteni vuoksi. Onneksi on kuitenkin keveitäkin päiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti