Paluu todellisuuteen

 Olen jättänyt jäähyväisiä mielessäni.

Heittänyt hyvästejä eri paikkoihin.

Käynyt läpi elämääni, ihmisiä ympärilläni.

Itkenyt ikävääni, tehnyt luopumista,

joka on tuskallista.

Olen yrittänyt löytää toivoa

ja varmuutta siitä, että elämä jatkuu, 

Luovuttanut en ole,

vaikka välillä  olen kulkenut rimaa hipoen.

Jostakin on aina löytynyt toivo,

pienikin kipinä on lähtenyt liekkiin

ja valanut uskoa, että tästäkin selviän.

 13.8.2021

"Soitin äitin hoitajalle. Äiti nukkui, niin en nyt äitin kanssa jutellut. Oli yön huonosti nukkunut, vasta aamuyöstä alkoi unilääke vaikuttaa. Aamulla oli kyllä fysioterapeutin kanssa jumppaillut. Oli jaksanut 10 minuuttia sängyn laidalla istua fysioterapeutin tukemana. Illalla sitten tuolilla istuskelee. Ja illalla on taas dialyysi. Kuulemma ihan mukavasti kuntoutus etenee ja on jo tuolla osastolla näkyvissä edistystä."

15.8.2021

" Mää näin unta, että äiti oli päässyt kotiin. Kukaan ei kyllä kertonut siitä, se vaan oli siellä ku tulin käymään. Heti aloin kyseleen, et mikä niissä tehon hoitajissa oli vialla? Alko sanoon jotain siitä lääkäristä, mut sitten heräsin."

"Soitin äidille. Poristiin tovin aikaa, sai ihan hyvin selvän puheesta. Oli istunut puolisen tuntia sängyn laidalla fysioterapeutin ja hoitajan välissä. Alkuviikosta tutkivat kurkun, että uskaltavatko sinne yrittää mitään kiinteää ruokaa. "

16.8.2021

" Ettepä arvaa kuka mulle soitti? Arvauksia otetaan vastaan." Äiti, joulupukki tai Paula, poliisi? " Hellapoliisi"

Olivat yrittäneet tänään seisottaa, mutta ei ollut vielä onnistunut. Vasen käsi, joka oli eilen turvoksissa oli ultrattu tulppien varalta. Ei ollut tulppaan viittaavaa. Hyvällä tuulella oli potilas, kun sai soittaa omalla puhelimella hoitajan avustuksella."

Itsellä alkaa suunnilleen tästä vaiheesta selkeämmät muistikuvat sairaalasta. Olin ollut nyt kuukauden osastolla, josta neljä viikkoa teholla. Tuntuu oudolta lukea viestejä, jossa kerrotaan minun puhumisesta, istumisesta yms., joista itsellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Viestien mukaan minua oli istutettu sängyn laidalla ja geriatrisessa tuolissa jo teho-osastolla, mutta minulla ei ole näistä mitään muistikuvaa. Tällä osastolla muistan, kun minut nostettiin ensimmäisen kerran istumaan hoitajan ja fysioterapeutin toimesta sängyn laidalle eikä minulla ollut minkäänlaisia voimia oikeastaan missään. Minua itketti ja pelotti, koska minulla ei ollut lainkaan lihaksia ja olo oli kovasti hutera. Pelkäsin, että lennän nenälleni sängystä. Myös aivoille piti antaa aikaa sopeutua pystyasentoon, kun olin niin pitkään ollut vaakatasossa. Pikkuhiljaa päivien kuluessa löysin taas omaa kehoani. Hoitajat ja fysioterapeutit kannustivat minua ja iloitsivat pienestäkin edistymisestäni. Kun ensimmäisen kerran minut nostettiin seisomaan Eeva-telineellä, minulta pääsi itku ja myös hoitaja ja fysioterapeutti kyynelehtivät. Se oli niin iso edistysaskel voinnissani. 

Sitä ei voi sanoin kuvailla, miltä kaikki pienikin edistyminen tuntui. Kun et alkuun pystynyt muuta kuin hieman sormia ja varpaita heiluttamaan. En pystynyt painamaan hälytyskellosta apua vaikka se olisi ollut kädessäni. Ei vain ollut yhtään voimaa. Peitto tuntui painopeitolta, jota en jaksanut kohentaa. En pystynyt vaihtamaan asentoa. Tyynyt selän takana olivat kuin kiveä. Koska lihaksia ei ollut, minulle tuli pakaroihin, takaraivoon ja kyynärpäihin painehaavaumia. Vasemman jalan isovarvas ja kaksi seuraavaa varvasta jäivät turraksi pysyvästi ja epäilen sen johtuvan siitä, että sairaalan sukat olivat niin tiukat. On pelottavaa olla toisten varassa, mutta siihenkin sopeutuu. Välillä mielessään kapinoi, mutta vaihtoehtoa ei ole. 

Ehkä tämä vaikutti myös siihen, että tuli halu toipua ja kuntoutua nopeasti. Hoitajat ja fysioterapeutit jumppauttivat ja kannustivat osallistumaan jokaiseen toimenpiteeseen itse. He kiittelivät, kun sain pikkuisen liikkeentapaisen tehtyä esim. kääntyessä tai vaatteiden vaihdon yhteydessä ja siitä se lähti toipuminen. Yhtenä päivänä sain jo nostettua hieman käsiä, toisena jalkoja, pystyin istumaan pyörätuolissa aina vähän pitempään, pystyin soittamaan apua soittokellolla.

Minä tiedän mitä mikä on sudenhetki.

Illalla maatepannessani toivo ja epätoivo taistelevat keskenään.

Suden hetkinä epätoivo on voitolla 

ja pimeys ottaa vallan syrjäyttäen toivon olemassaolollaan.

Mutta kipinä jää.

Aamun sarastaessa toivo nousee pienesti 

ja epätoivo saa väistyä odottamaan seuraavaa taistoa.

Se taisto käydään monena yönä.

Päivällä toivon on helpompi elää.