Usein sitä haluaisi sanoa,
että kävele nämä minun saappaat jalassani
niin ymmärrät.
Mutta minä sanon, älä kävele,
älä sittenkään kävele, sillä tätä taakkaa
minä en tahtoisi sinulle kannettavaksi.
En tätä elämää antaisi sinulle elettäväksi.
Tahtoisin päästää sinut helpommalla.
Voimia minä sinulle toivon ja vahvuutta,
koska elämä antaa meille jokaiselle osansa kannettavaksi.
Olin viikon M8 osastolla tehostetussa valvonnassa ja 18.8 minut siirrettiin osastolle 10 kuntoutumaan. Minua oli aikaisemminkin kuntouttanut fysioterapeutit, joista en muista mitään, mutta tällä osastolla alkoikin sitten kunnon kuntoutus. Olin välillä tuskastuttavan väsynyt. Jotenkin sitä ajattelee, että sairaalassa saa levätä ja kuntoutua rauhassa, mutta minun päivät olivat "työntäyteisiä".
Aamuyöstä käytiin laittamassa napapiikki eli verenohennuslääke. Seitsemän maissa tuli labrahoitaja ottamaan verikokeet. Ennen kahdeksaa tuotiin lääkkeet valmiiksi ja tehtiin mittaukset joihin kuului: verenpaineen-, verensokerin-, ja happisaturaation mittaus sekä painon punnitseminen. Paino otettiin siten, että alussa minut nostettiin katossa olevan nosturin varassa punnitustuoliin istumaan ja samantien takaisin sänkyyn. Hoitajat kävivät laittamassa tippumaan nenämahaletkuun nestemäisen ruoan ja samalla letkuttivat lääkkeet. Yhdeksän jälkeen he tulivat siistimään minua ja pesemään hampaat ja samalla siistivät petin ja kymmeneltä tuli jo fysioterapeutti jumppauttamaan. Siinä välissä saattoi käydä lääkäri kierrollaan moikkaamassa. Lisäksi minulla oli joka toinen päivä dialyysi, jonne minut vietiin sängyllä. Dialyysissa sain nukkua muuten rauhassa, mutta koneet piippasivat häiriöitä ja hurisivat. Dialyysit ajoittuivat mihin aikaan vain päivästä. Saatettiin sanoa, että tullaan hakemaan noin kymmenen maissa aamupäivällä, mutta se saattoi siirtyä jopa yöhön saakka, jos dialyysiin oli tullut päivystyspotilaita. Jos dialyysi oli sovitusti illalla, fysioterapeutit jumppauttivat minua kaksi kertaa päivässä. Välillä hoitajatkin jumppauttivat minua. Päivällä oli usein eri tutkimuksissa käyntiä. Illat olivat myös täynnä toimintaa. Oli ravintoliuoksen laittoa, lääkkeiden letkutusta, iltamittaukset, pesut jne.
Päivällä ja iltasella minut nostettiin pyörätuoliin istumaan ja monesti unohdettiin siihen pitkäksi aikaa. Kun soitin kelloa, saatettiin käydä ovenraosta kysymässä, mitä asiaa minulla on ja kun pyysin siirtämään minut takaisin sänkyyn niin luvattiin tulla hetken päästä. Se hetki oli toisinaan todella pitkä. Välillä itkin sisäänpäin kuin pieni lapsi. Oli todella uuvuttavaa istua tuolissa, kun ei ollut lihaksia missään. Jossakin vaiheessa joku fysioterapeuteista hoksasi tuoda minulle pehmusteen pyörätuoliin, kun yritin vähäisellä puhekyvylläni hänelle sanoa, että minulla sattuu pakaroihin, kun ei ole lihaksia. Samoin istuminen kävi käsivarsiin, kun yritin saada tukea pitämällä käsiä pyörätuolin käsinojilla.
Ennen osasto 10:lle siirtymistä minulta tutkittiin äänihuulihalvauksen vuoksi kurkkua, josko jo voisin pikkuhiljaa alkaa opettelemaan syömistä. Tutkimus oli melko ikävä toimenpide ja se tehtiin minulle kolmesti. Tämä tutkimus tehdään siten, että nenän kautta ujutetaan kamera nieluun ja sitten minulle annettiin vähän kiisseliä, jota minun piti koettaa niellä. Koska kiisselin nieleminen ei onnistunut, tutkija pyysi hoitajaa tuomaan jogurttia, koska tämä olisi vähän vahvempaa ja voisi olla helpompaa nielaista. Kerroin, että en millään saata jogurttia syödä, koska oksennan sen ulos. Enkä ole koskaan sitä syönyt juuri siksi. Eivät uskoneet vaan laittoivat suuhuni vähän jogurttia ja niinhän siinä kävi, kuten olin sanonut. Minua taas itketti, koska olin jo niin monta kertaa saanut kokea, ettei minua uskota ja muutenkin voimat olivat vähissä. Myös pettymys siitä, että äänihuulieni vuoksi nieleminenkään ei onnistunut ja ruokailut tapahtui edelleenkin nenämahaletkun kautta suretti. Alkoi olla jo hoitoväsymystä ilmassa kovastikin. Minulle annettiin kuitenkin lupa kostuttaa suuta pienellä määrällä vettä eli ruiskulla annettiin millin verran vettä suuhun tai pieni jää nokare imeskeltäväksi. Nämäkin tahtoivat välillä mennä henkeen ja sai olla tosi tarkkana nielemisen kanssa.
11@1am, siinä ensimmäinen itse laittamani viesti siirron jälkeen 17.8. tyttäreni pojalle 7 kk:tta, joka oli juuri noussut ensimmäisen kerran itse istumaan. Kun sain oman kännykkäni käteeni, tuntui että se painoi ainakin kilon ja minulla oli vaikeuksia saada sitä pysymään tyynyllä sylissäni. Kädet vapisivat ja oli vaikea osua kirjaimiin niin, että olisi saanut järkevää lausetta kirjoitettua. Tämä oli kuitenkin hyvää harjoitusta hienomotoriikalle.
Fysioterapeutti toi minulle kaksi kädessä puristeltavaa palloa sormien vahvistamiseksi. Hän puristeli niitä käsissään ja näytti aivan helpolta. Minä ihmettelin, että miksi se minulle toi kivikuulat. En saanut minkäänlaista puristusta painettua. Ja jos pallo tippui, en jaksanut nostaa sitä ylös. Mieheltäni kysyin hänen käydessään, että miksikähän ne näin kivikovat pallot minulle toivat. Miestäni huvitti, koska pallot olivat oikeasti pehmyet. Kädet kuitenkin alkoivat jo nousta ylös vaikka viikkoa aiemmin ei ollut noussut ollenkaan.
Tässä vaiheessa pystyin jo kuiskaamalla puhumaan. Puhuminen kuitenkin hengästytti eivätkä toiset saaneet kunnolla selvää puheestani. Tyttäreni kävi miehensä ja pienen poikansa kanssa minua katsomassa ja onnistuin hänen kanssaan leikkimään taputaputap leikkiä. Kaikki hetket lastenlasten kanssa puhelimessa tai livenä antoivat minulle voimia jaksaa tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että pääsisin mahdollisimman pian kotiin ja heidän kaikkien luokse. Edistyminen alkoikin näkyä pikku hiljaa, Munuaiset alkoivat näyttää toipumisen merkkiä, mutta vain vähän.
Toipuminen eteni hiljakseen niin, että välillä mentiin harppaus eteenpäin, sitten askel taakse, välillä sivuille steppaillen. Oman kännykän käyttö alkoi sujua ja helpotti koti-ikävää ja sain muutakin katsottavaa kuin sairaalan seinät. Puoliso toi jossakin vaiheessa minulle kuulokkeet, että sain kuunnella rauhassa musiikkia kännykältä. Sitäkin Suomi-iskelmää, jota en aikaisemmin aikonut enää koskaan kuunnella. Parhaita hetkiä olivat puolison ja perheen vierailut ja puhelut. Ilman heidän käyntejään ja tukeaan en olisi selvinnyt. Heidän kauttaan sain myös terveisiä ja tukea monelta eri taholta. Olen ollut uskomattoman onnekas, että niin moni on jaksanut kulkea rinnallani siitä saakka, kun olen heille sairastumisestani kertonut. En vain jaksa lakata ihmettelemästä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti