Nenämahaletkusta kiinteisiin ruokiin

 

 

25.8.2021 sain vihdoinkin syödä suun kautta vettä sakeampaa evästä. Lähinnä kiisseliä minun kohdallani, koska en syö jogurtteja enkä muitakaan vastaavia tuotteita. Hoitajat laittoivat veteen tai mehuun myös sakeuttajaa, joka oli minun mielestä koostumukseltaan ällöttävää enkä suostunut sitä syömään. Oli helpottavaa, että sain nyt syödä, koska se tiesi sitä, että kohta pääsisin eroon ikävästä nenämahaletkusta, mutta se edellytti, että alkaisin syömään tarjottuja eväitä. Olen aina ollut ruoan suhteen nirppanokka ja se teki tästä kaikesta vaikeaa. Mutta palkintona sille, että syön saisin inhoamani ja sieraintani tukkivan nenämahaletkun pois. Toisaalta letkun poistaminen pelotti hirveästi siksi, että jos vedän ruokaa henkeeni en jaksaisi sitä yskiä vielä kunnolla pois. Lääkkeet annettiin vielä nenämahaletkun kautta.

Pikkuhiljaa sain lisätä sosemaisia ruokia, kuten perunasosetta, johon oli lisätty kanaa tai kalaa. Nenämahaletkua pidettiin kuitenkin vielä paikoillaan ja pääasiallinen ruoka annettiin sitä kautta, samoin lääkkeet. Olin haaveillut, että kunpa saisin keltaista jaffaa ja Juice barin pinkpanther smoothien. Näihin ei vielä ollut mahdollisuutta, mutta suunnittelin kovasti, että kotimatkalla käydään sitten jossakin Juice baarissa. Olin mielessäni vielä kesäajassa.

Muutenkin kuntoutuminen alkoi edistyä hiljalleen. Kahden alle vuoden ikäisen lapsenlapsen kanssa kisailtiin, kuka meistä ensimmäisenä oppii istumaan itsekseen, nousemaan seisomaan ja ottamaan ensimmäiset askeleet tuettuna. Myös ruokailut eteni meillä samaa tahtia soseutetusta ruoasta karkeampaan.

 Seisomaharjoitukset aloitettiin elokuun loppupuolella eli reilu kuukausi siirrosta. Kun Eeva-teline tuotiin huoneeseen olin varma, että en pysty seisomaan sitä vasten, mutta niin ne vaan hoitajat nostivat minut nojaamaan siihen. Itku pääsi, kun olin pystyasennossa. Alussa jalat tutisivat eivätkä kantaneet lainkaan. Pikkuhiljaa sitten päivien edetessä vähän notkistelin tuettuna polviani ja nostin vuorotellen jalkoja vähän ylöspäin. Alkuun ei ollut voimia itsellä nousta sängystä edes siten, että sänky nostettiin korkealle. Pyörätuolilla olin oppinut jo kelailemaan pieniä pätkiä huoneessa, mutta käsivoimien vähäisyyden vuoksi en vielä päässyt käytävälle kelailemaan. 

Kännykällä kirjoittaminen sujui jo paremmin. Toki kädet edelleen vapisivat ja yhden lauseen kirjoittaminen vaati aikaa. En olisi koskaan uskonut, että olen niin kärsivällinen kuin silloin olin. Kännykkä tipahteli välillä käsistä ja tuli virheitä jolloin jouduin aloittamaan kaiken taas alusta. Välillä kännykkä sammui ja sain tehdä kovasti töitä, että sain sen uudelleen auki. Toisinaan itketti ja suututti, mutta en antanut periksi, koska tahto päästä kotiin oli niin voimakas. 

31.8. vihdoin ja viimein nenämahaletku poistettiin ja sain luvan syödä karkeampaakin ruokaa. Olin ollut jo puolitoista kuukautta sairaalassa. Aivot ovat siitä kummalliset, että odotin innoissani tavallisia ruokia ja ajattelin niiden maistuvan erityisen hyvälle pitkästä aikaa syötynä. Mutta, no ei maistunut ei nirppanokalle. Ensinnäkin kaikki minulle tuotu ruoka oli maustamatonta. Ymmärsin, että suolaa ei saanut käyttää, mutta kuvittelin, että ruoka olisi maustettu muilla mausteilla, mutta ei. Ruoka, jota minulle tuotiin oli lähinnä broileria eri muodoissa. Oli kanaa keittona, kiusauksena, erilaisten pastojen kanssa, tummalla ja vaalealla riisillä jne. Broileria siksi, että siitä sain proteiinia lihasten kasvuun. Hoitajat patistivat syömään, koska painoni tippui koko ajan. Oli melkein olo, että syötkö vai itketkö ja syöt. Uhkana oli, että nenämahaletku joudutaan laittamaan uudelleen, ellen syö riittävästi. Painoni oli pudonnut siirtojonoon laittamisesta lähes kaksikymmentä kiloa. Ruokahaluani vähensi myös se, että makuaistini oli muuttunut täysin ja kaikki ruoka maistui kummalliselta. Edes se keltainen Jaffa, jonka vihdoin sain, jäi juomatta. Oli iso pettymys, kun mikään ei maistunut hyvältä tai edes normaalilta. Pyysin tytärtäni tuomaan minulle aprikoosipilttiä ja kroonista yskää helpottamaan väkeviä pastilleja. Nämäkään eivät oikein maistuneet vaikka aprikoosipiltti on aina ollut herkkuani. Hoitajien mukaan makuaistin muutokset johtuivat lääkkeistä.

Tuo yskä ja liman nousu oli niin viheliäinen vaiva, josta olin kärsinyt jo ennen siirtoa. Toisaalta en jaksanut edelleenkään yskiä, niin puheterapeutti opetti kakomaan ja sylkemään limaa pois. Hävetti se jatkuva katkominen, mutta eipä siihen muuta konstia ollut. Pulloon puhalluksia tein päivittäin, että sain vahvistettua keuhkoja, mutta ei siitäkään tuntunut löytyvän apua vaivaan. Öisin heräilin siihen, etten saanut henkeä koska lima tukki nielun ja hädissäni en tahtonut löytää soittokelloa, joka laitettiin minulle yöksi kiinni peittoon. Päätä kääntämällä sain aina nieluni auki, mutta joka kerta sama hätä toistui, eikä siihen löytynyt apua. Kerroin vaivasta lääkäreille ja hoitajille, mutta tunsin, että hätääni ei otettu todesta, joten luovutin.

Alla olevassa kuvassa näkyy kaulalla dialyysikatetri ja rintakehällä leikkausarpi sydänsiirrosta. Siitä, että onko tuo leikkauskohta kipeä siirron jälkeen en tiedä mitään, koska en ollut hereillä alkuun ja olin varmasti kovasti lääkittykin. Pahimpia kipuja kohdallani oli makaamisesta tulevat puutumiset ja painehaavojen kipu. Ja eihän sitä pääse roolistaan irti potilaanakaan niin annoin tietysti hyviä ohjeita painehaavojen hoitoon. Ja kun itse olen allerginen teippien liima-aineille niin tiesin haavanhoitajakoulutuksen käyneenä tuotteita, jotka sopivat minulle. Olen kuullut joskus lauseen, että lääkärit ja hoitajat ovat hankalimpia potilaita ja ehkä näin voisi päätellä tästäkin. Mutta toisaalta olin liian kiltti potilas, kun tarpeistani huolimatta yritin ajoittaa hoitajan hälytykset niin, että he saivat pitää tauot rauhassa. Tästä muutama hoitaja minulle mainitsikin, että pitää soittaa, kun tarvitsee jotakin eikä vain sinnitellä.

  

31.8.2021 Nenämahaletku poistettiin