Jaksaa, jaksaa...

 En millään malttaisi odottaa,

että pääsen kotiin.

Kun voimat alkavat palautua,

sitä kuvittelee mielessään kotiinpaluun.

Alkaa tuntea vointinsa paremmaksi kuin on.

Yrittää näyttää lääkäreille ja hoitajille kuinka vahva on,

vaikka samalla tietää, että huijaa vain itseään.

Ja kun tajuaa, että ei ole vielä kotikuntoinen,

pettyy ja tekisi mieli luovuttaa, antaa periksi.

Jostakin on kaivettava taistelutahtoa

jaksaakseen jatkaa kuntoutusta

ja luottamus siihen, 

että se päivä koittaa, 

kun kotimatka alkaa.  

 

 Syyskuun alussa olin ollut sairaalassa jo 8 viikkoa. Vointi oli kohentunut alkuun nähden kovasti vaikka ei se vielä hääppöinen ollut. Jaksoin nyt istua enemmän pyörätuolissa ja kelailla sillä jo vähän käytävälläkin. Kotiinpaluu alkoi kutkutella mielessä ja annoin puolisolle ohjeita, mitä pitää hoitaa kotona ennenkuin palaan. Ulkorappusiin piti tehdä luiska pyörätuolia ja rollaattoria varten. Minulla oli niin paljon lääkkeitä, että mietittiin lääkekaapin asentamista johonkin turvalliseen paikkaan, etteivät lastenlapset pääse käsiksi lääkkeisiini. Koska valmiit lääkekaapit olivat niin pieniä, ehdotin puolisolle, että laitetaan keittiön yläkaappiin lukko, jonka takana lääkkeet ovat turvassa. Mieheni sitten hoksasi, että hän tekee kaapin sisään oman toisella ovella olevan lukittavan lääkekaapin. Siitä tulikin sitten hyvä ja toimiva. 

Kätevä isäntä tekaisi lääkekaapin kaappiin.

 

Tytärtäni pyysin selvittämään, mitä apuja minulla on mahdollista saada kotiin julkiselta puolelta esim. puolison töissä ollessa. Puolisoni oli vuorotyössä ja oli alkanut tekemään 12 tuntista vuorotyötä ennen sydämen siirtoani. Joutuisin olemaan pitkään yksin työpäivien aikana, mutta toisaalta taas työjaksojen välissä oli kuuden päivän vapaa. Tämä huoletti ja jännitti minua, mutta ikävä kotiin oli niin kova, että päätin selviytyä.  

Toki vielä ei ollut aivan lähellä se päivä, jolloin kotiutuminen olisi mahdollista. Niinpä jatkoin sinnikkäästi kuntoilemista. Minulle tuotiin huoneeseen erilaisia jumppavälineitä ja sain ohjeet niillä kuntoilemiseen. Fysioterapeutti kävi edelleen kaksi kertaa päivässä jumppauttamassa ja tein itsenäisesti 2-3 kertaa päivässä käsi- ja nilkkapainoilla sovitut sarjat.

Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin sängystä istumaan nousua remmin/liinan avulla ja sängynlaidalta seisomaan nousuja. Vaikka painoni oli pudonnut, niin takapuoli tuntui kyllä ylitsepääsemättömän raskaalta nostaa ylös. Eeva-telineellä harjoiteltiin nyt askelien ottamista ja vähitellen pääsinkin eteenpäin. Hoitaja lykkäsi pyörätuolia perässä ja fysioterapeutti tuki pystyssä pysymistäni housunkauluksesta. Alussa nämä matkat olivat kahden kolmen askeleen ottamista, mutta lisääntyivät hiljalleen. 14.9. lääkäri ja kandeja kävi huoneessani porisuttamassa. Kysyin sydänsiirron tehneeltä lääkäriltä, että milloin minulla alkaa olla realistista toivoa kotiin pääsyä. Hän vastasi, että etköhän sinä jo jouluksi pääse kotiin. Olin vähän aikaa hiljaa ja tajusin, että hän kiusasi minua ja sanoin, että itse olin ajatellut parin viikon päästä lähteä. Lupa heltisi sillä ehdolla, että pääsen itsenäisesti sängystä nousemaan, rollaattorilla kävelemään ja portaissa liikkumaan. Tämä antoi potkua harjoittelulle. Tytär ilmoitti whatsapissa, että samana päivänä satoi Oulussa ensilunta, joka tuntui minusta kummalliselta, kun elin mielessäni vieläkin kesäaikaa. 

Yhtenä päivänä hoitaja toi huoneeseeni rollaattorin ja sanoi, että tällä mennään kohta käytävällä hurjaa vauhtia. Hänellä oli huomattavasti suurempi usko asiaan kuin minulla. Pari päivää katselin rollaattoria ja 16.9 otin ensiaskeleet rollaattorin avulla. Itseasiassa sillä oli helpompi liikkua kuin Eeva-telineellä, kun oppi tekniikan. Ja samana päivänä lääkäri ilmoitti, että kotiin paluu on mahdollinen jo seuraavalla viikolla, jos kävely saadaan kuntoon. Alkoi vimmattu harjoitteleminen pyllyn ylös nostamisessa ja kävelyssä.  

Minä ja Porche kotona

Kotiutumisluvan myötä alkoi ajatukset suunnata yhä enemmän kotiinpaluuseen. Ja ensilumesta kuultuani myös lähestyvään joulun aikaan. Olen sydänjuuriani myöten jouluihminen ja jouluttaminen on periytynyt myös tyttärilleni. Meillä on ollut jo vuosia tapana ostaa aikuisten kesken "adventtikalenteri paketit" toisillemme siten, että arvotaan lahjan ostaja ja saaja. Lahjan arvo sovitaan yhdessä. Meitä on niin paljon, että lähes joka kolmas päivä joku saa avata paketin joulukuussa. Laitoin perheen whatsappi ryhmään, että arvotaan nämä pian siksi, että on aikaa ostaa lahja ihan rauhassa ja toimittaa se saajalleen. Lastenlapsille olen ostanut myös pienet adventtipaketit ja niin ajattelin tehdä sinäkin vuonna. Jokainen paketin avaaja, myös lastenlapset vanhempien avustuksella videoivat paketin avaamisen ja lähettävät sen kaikille nähtäväksi whatsappi ryhmässä. Nämä ajatukset ja keskustelut auttoivat jaksamaan ja kannustivat kuntoutumaan.  

21.9 olen kirjoittanut lapsille, että opin tekniikan, millä pääsen itse ylös tuolilta ja rollaattorilla olin hurjastellut jo 60 metriä käytävällä. Fysioterapeutti, jonka kanssa olin tehnyt pitkään yhteistyötä, oli niin onnellinen edistymisestäni, että oli käynyt monta kertaa kehumassa minua hoitajille. Perhe oli hakenut jo apuvälineet minulle kotiin. Tarvitsin rollaattorin, vessanpöntön korokkeen, suihkutuolin, pyörätuolin, sängynjalan korokkeet ja tuolille koroketyynyn. Lisäksi puoliso kaivoi esiin jo entuudestaan kotona olevat kuntoiluvälineet ja kävi ostamassa loput tarvittavat kaupasta. 

Ennen kotiuttamista tehtiin vielä tutkimuksia, että kaikki on kunnossa. Biopsioissa ei näkynyt hyljintää, sydänultrassa kaikki oli kunnossa. Olin jo näyttänyt hoitajille, että osaan jakaa lääkkeeni oikein. Hoitajana toki tuo oli tuttua puuhaa, mutta sairasteleminen ja lääkkeet tekivät vähän tokkuraiseksi pään ja oli tullut paljon uusia lääkkeitä niin oli hyvä harjoitella sitä valvonnan alla. Kotiutuessa lääkkeitä oli 11 tbl aamulla, 8 tbl päivällä ja 4tbl illalla ja lisäksi insuliini pistoksena aamuisin. Dialyysissa pistettiin vielä kerran viikossa yksi injektio raudanpuutteeseen. Melkoinen coctail.

Keskiviikkona 22.9. lääkäri lopulta sen sanoi: "Perjantaina saat lähteä kotiin." Kaksi ja puoli kuukautta kesti sairaalamatkani.