Nää on mun sielu, sydän ja kyyneleet...

Syksy

 

Kun minä lähden, 

jätän oven raolleen, 

palaan kun pyydät. 

Tulen luoksesi illan hämärässä, 

peittelen sinut, silitän poskeasi, 

annan suukon ja valvon, ettei untasi häiritä. 

Kun minä lähden, 

palaan luoksesi silloin, 

kun ikävä on kovimmillaan, 

kun yksinäisyys painaa niin lujana, 

että rintaan sattuu. 

Minä tulen ja lohdutan sinua, 

olen vierelläsi niinkuin sinä olit 

minun vierellä vaikeimpina hetkinä. 

Tulen luoksesi niin kauan, 

että jonakin päivänä sinä

huomaat, ettet kaivannutkaan minua. 

Kun yksinäisyys hellittää otteestaan

ja huomaat ympärilläsi olevat ihmiset. 

Kun näet auringon paistavan kirkkaammin

 ja huomaat hymyileväsi vastaantulijalle. 

Silloin minä olen päässyt perille ja odotan sinua. 

Olen vastassa kun sen aika on. 

Tähän tekstiin kirjoitan itsellenikin vaikeita asioita, joita olen käynyt läpi sairauteni alusta asti tällä matkallani. Olen luonteeltani sekoitus iloa ja melankoliaa. Nyt sairastaessani huomasin, että olen enemmän melankolian puolella. Aikanaan sairaanhoitajaksi opiskellessani, eräs psykiatrian lääkäri sanoi, että ei sitä turhaan sanota, että sydän on tunteva elin, koska usein sydänsairairauksien ja -operaatioiden jälkeen tulee helposti masennusta ja alakuloa. Allekirjoitan tämän ainakin näin isojen asioiden äärellä. Kun kuolema käy lähellä, ei sitä voi sivuuttaa ihan noin vain. Vaikka kuolema onkin luonnollinen päätös pitkän elämän jälkeen, niin sitä se ei ole työikäiselle tai nuoremmalle. Silloin voi sanoa, että kaikki päättyi tai on päättymässä kesken. Nämä on niin vaikeita asioita käsitellä itselläkin, eikä näistä asioista ja tunteista meilläkään ole puhuttu perheen kanssa paljoakaan. Puolison kanssa jonkin verran. Ehkä lapset ovat huomanneet ja vaistonneet minun suruni ja pelkoni, mutta ovat säästäneet minua, koska he itsekin ovat kokeneet nämä asiat omaisen näkökulmasta, eikä se ole ollut helppo tie. Onneksi heillä on toisensa ja varmasti ovat yhdessä läpikäyneet näitä tapahtumia. 

Minun elämäni oli jo ennen siirtoa ja siirron jälkeen asettunut kotona sohvalle. Siihen minä rakensin itselleni pesän tyynyistä ja torkkupeitosta, jossa levähtelin ja josta tein pieniä matkoja keittiöön ja vessaan. Ja "ulkomaan"matkoja tein sairaalalle ja oikea "etelän-loma" oli, kun kävin Helsingissä kontrollissa. Kaikki nämä lyhyemmätkin matkat olivat raskaita, mutta toisaalta vaihtelua sille sohvan nurkassa olemiselle. Siinä minulla oli kaikki käden ulottuvilla. Laatikoilla oleva yöpöytä tuotiin hoitotarvikkeita ja jumppavälineitä varten. Sohvalla korissa oli lukemista ja kaukosäätimet televisiolle ja digiboksille sekä kuulokkeet musiikin kuunteluun kännykästä. Puoliso oli ostanut jo sairaalalle pitkän johdon kännykän laturille ja nyt sekin oli käteni ulottuvilla. Sohvan eteen laitettiin jakkara, että sain välillä nostaa jalkoja ylemmäs, jos en halunnut pötkötellä. Toisaalta sohvan jalat oli korotettu niin, että jalat olisivat roikkuneet ilmassa. Korkeat korotukset oli siksi, että sain kammettua itseni ylös, kun olin yksin.

Olen jo aikaisemmin kertonut, että ympärilläni on ollut perheen lisäksi valtavan iso tukijoukko ja olen heistä kaikista kiitollinen. Olen saanut palautetta, miten hyvin olen toipunut ja jaksanut kaiken, kovinkaan paljon valittamatta. Toki asia on niinkin. Mutta on olemassa se toinen puoli, jota olen käynyt yksin läpi, josta en ole osannut oikein puhua. Olen suojellut itseäni murtumiselta. Kun asiat puhuu ääneen, niistä tulee jotenkin todempia. On ollut helpompi uskotella itselle, että ei ole mitään hätää ja vähätellä tapahtunutta. Toisaalta ajattelin, että on muitakin paljon pahemmassa asemassa olevia, miksi minä murehtisin osaani. Vaikka minulle on sanottu, että olen joutunut kokemaan kovia, niin en ole uskaltanut sitä niin ajatella. Olen myös sanonut, että en ole osannut pelätä kuolemaakaan. Toisaalta en ole pelännyt, mutta olen surrut läheisteni puolesta. Ehkä se on kasvatuksen tulosta, että ei pidä turhasta valittaa ja pitää jaksaa kantaa oma taakkansa, itse kullakin kun on omansa. 

Kyllä minä pelkäsin, pelkäsin ja itkin. Näin mielessäni omat hautajaiseni ja surin kuinka puoliso ja lapset joutuvat jättämään jäähyväiset. Itkin, etten näkisi poikani lapsia, lastenlasten kasvua. Se oli niin suurta tuskaa, jonka päästin valloilleen vain silloin, kun olin yksin. Samalla pelkäsin, että uusi sydämeni ei kestäisi sitä surua. Toisaalta pelkäsin, että ympärillä olevat eivät ymmärtäisi  tuskaani etenkin siirron jälkeen eikä sitä kuoleman pelkoa, joka nousi jokaisesta takapakista.

Noihin aikoihin minulta alkoi tulla runoja. Olen aina jonkin verran kirjoitellut, mutta nyt niitä tuli itsekseen yön hiljaisina hetkinä. Kirjoitin jäähyväisrunoja lapsille, lastenlapsille, puolisolle. Sitten niitä alkoi tulla kaikesta tästä koetusta ja lapsuuden ajoista. Olen aina ollut jollakin tapaa luova ja nyt sain tämmöisen lahjan. Olen saanut hyvää palautetta runoistani, mutta minulle ne on ennekaikkea keino purkaa tunteitani.

Ja lähtiessäni minä vilkutan teille. 

Teidän ikävä koskee minuunkin, 

mutta paluuta ei ole. 

On minun vuoroni lähteä vaikka en haluaisikaan.

Oli aika, jolloin olitte pieniä ja sain koota teidät siipieni suojaan

 ja rutistaa niin, että koski. 

Vähitellen pyristelitte pois pienin siiven lennoin,

 lopulta avaten siipenne täyteen lentoon.

Katsoin lähtemistänne ja minä vilkutin teille. 

Katsoin, kun lentonne vahvistui ja olin ylpeä teistä. 

En edes peitellyt huoltani siitä, 

kantavatko siipenne vaikka tiesin, että kyllä ne kantavat.

Välillä kävitte kotipesässä tankkaamassa voimaa siipienne alle

 ja minä olin onnellinen. 

Tuli pikkulintusia,  koin taas itseni tärkeäksi.

 Koin, että sain vahvistaa heidänkin lentoaan.

 Mutta koskaan en raaskisi heitä päästää omilleen lentämään.

 Siltikin minä vilkutan heille, jokaiselle ajallaan.

 Sittenkin vielä, kun minä olen poissa, minä vilkutan. 

Pyydän lintusia katsomaan taivaalle, siellä minä olen. 

Pilvenä taivaan kannella, lintuna sinitaivaalla, 

isken silmää aurinkona pilven raosta

 ja tulen vesipisaroina halaamaan teitä jokaista. 

Teitä jokaista, pikkulintustani.