Kiitos sydämestä

Jos niin kävisi, 

että minusta ei uutta syntyisi,

ei ensimmäistäkään sanaa,

ei liikettä, ei ajatustakaan.

Jos voimani eivät riittäisi

näkemääm mitään hyvää

ja olisin valmis luovuttamaan,

siirtymään syrjään,

luopumaan kaikesta.

 Luovuttaisinko.

 

Vai kävisikö kuitenkin niin, 

että jostakin löytyisi toivo,

pieni vire, liikkeen tapainen

josta löytäisi uuden kasvun,

uuden alun, elettävän elämän halun. 

15.7.2021 tehtiin onnistuneesti sydämensiirto. Koska olin pitkään tajuttomana ja huonossa kunnossa toimenpiteen jälkeen, niin seuraava teksti on suurelta osin hoitopalautteiden ja läheisten kertomuksen varassa.  Toimenpide kesti noin kuusi tuntia. Tämän jälkeen tarvitsin kohtalaisen sydämen tukilääkityksen ja todettiin, että siirtosydämen oikea puoli on jonkin verran laaja. Heti siirron jälkeen todettiin sydämenvajaatoiminta, joka saatiin nopeasti lääkkeillä korjattua. Kolme viikkoa leikkauksesta sydämeen oli tullut jälleen totaaliblokki, jonka vuoksi laitettiin kiireellisenä tahdistin, josta olen riippuvainen sataprosenttisesti koko loppuelämän ajan. Tukilääkkeitä ei ollut enää tarvittu tuohon aikaan. 

Isona ongelmana oli  hyvin sitkeä vasemman keuhkon alalohkon atelektaasi taipumus, joka tarkoittaa keuhkon tai sen osan kasaanpainumista ja ilmattomuutta. Kahteen otteeseen koko vasen keuhko on ollut totaaliatelektaasissa eli painunut kasaan. Tästä oli jäänyt lopulta vasemman alalohkon ja lingulan alueen hoitoresistentti atelektaasitaipumus eli hoidot eivät siihen auttaneet. Olen ollut tuolloin vielä hengityskoneessa. Olin alkuun hengityskoneessa 12 vuorokautta ja heti kohta oli jouduttu laittamaan uudelleen ilmeisesti 2-3 vuorokaudeksi. 6.8. otetussa TT-kuvassa oli näkynyt 3,5 cm perikardiumnestettä eli sydänpussissa oli ollut nestettä ja tämän vuoksi seuraavana päivänä laitettiin perikardiumdreeni, jolla tuota nestettä poistettiin. Minulta oli kysytty lupaa toimenpiteelle, koska se on hengenvaarallinen toimenpide. Olin kuulemma selkeästi myöntänyt luvan, joka itsestäni tuntuu ihmeelliseltä, koska muistan todella vähän asioita tehohoitojaksolta. Toki lupa oli kysytty myös puolisoltakin. Samalla reissulla oli tehty trakeobronkofiberoskopia eli keuhkojen tähystys, jossa ilmatiet olivat avoimet ja limakalvot normaalit. Samalla oli imetty pieni määrä sameaa limaa, josta oli tehty bakteeri- ja sieniviljely.

Minulle kehittyi myös akuutti munuaisten vajaatoiminta ja anuria eli virtsaumpi. Tätä hoidettiin ensin CVVD-hoidolla ja myöhemmin dialyysilla. CVVD-hoito on diffuusioon perustuvaa hoitoa,  jota tehdään tehohoidossa. Alussa dialyysihoitoja tehtiin päivittäin, mutta myöhemmin joka toinen päivä. Dialyysia varten minulle oli laitettu kaulalle dialyysikatetri. Tämä alkoi kuitenkin hieman liikkua, niin lääkäri laittoi yhden ylimääräisen tikin puuduttamatta kiinnittämään katetrin paremmin. Jossakin vaiheessa katetrin paikkaa jouduttiin vaihtamaan, koska vanha kateri ei vetänyt kunnolla. Uusi tunneloitu katetri laitettiin oikealle puolelle rintakehälle. Tähänkin katetriin jouduttiin laittamaan kaksi tikkiä myöhemmin ja jälleen puuduttamatta. Virtsan erittyminen katetripussiin alkoi vasta viikkojen päästä ja sitä tuli hyvin niukasti.

Lääkärin tekstistä luin, että hyvin hidas motorinen toipuminen, erittäin voimaton ja hitaasti kuntoutuva potilas. Sinänsä kyllä asiallinen ja orientoitunut. Tuota viimeistä lausetta en allekirjoita ainakaan alkuvaiheessa. Teho-osastolta minulla tosiaan on hyvin hataria muistikuvia. Ensimmäinen lienee se, kun tunnen puolisoni pitävän minua kädestä kiinni ja käskee puristamaan, jos kuulen hänen puheensa. Mies oli tuntenut minun hennon puristuksen. Seuraava muistikuva on, kun keskimäisen tyttären kaksi lasta soittivat minulle ja lauloivat tuiki tuiki tähtönen. Muistan miten hyvältä se tuntui. En tiedä oliko sama kerta vai eri, kun tyttären poika lauloi sitten minulle Robinin kappaleen Helmi äiti. Hoitajat olivat kertoneet tyttärelleni, että minulla oli valuneet kyyneleet molemmilla kerroilla lasten laulaessa. 

Sydänsiirron jälkeen minua ei oltu saatu oikein hereille ja koska muukin toipuminen oli hidasta, kävi neurologi arvioimassa tilanettani. Hänellä oli herännyt epäily aivorunkoinfarktista ja minulle oli tehty pään magneettikuvaus. Kuvista ei löytynyt selitystä hitaalle toipumiselleni. 

Olen joutunut siirron jälkeen opettelemaan kaiken alusta, kuten syntyvät vauvat. Alussa olen räpsyttänyt ripsiäni, sitten olen hiljalleen pystynyt vähän nyökkäämään, kääntämään hieman päätä, liikuttamaan sormia ja varpaita. Kun itse alan muistamaan tapahtumia, olin täysin muiden ihmisten varassa hoidettava. Minua ruokittiin nenämahaletkun kautta, sängyssä asentoani vaihdettiin ja tuettiin tyynyillä. En pystynyt pyytämään mitenkään apua, jos sitä olisin tarvinnut. Minulla oli oikean puolen äänihuuli halvautunut, puhetta ei tullut, en pystynyt nielemään ja sylkeä meni jatkuvasti henkeen. Tämä vaihe oli todella pelottavaa. Kun tuntee, että suussa on sylkeä, eikä pysty nielemään, ei pyytämään apua, niin pelkää, että tähänkö minä nyt tukehdun ja kuolen. Teho-osastolla minua hoidettiin neljä viikkoa ja siitä siirryin ensin tehostettuun valvontaan ja vajaan viikon päästä sitten kuntoutusosastolle kuntoutumaan. Meilahdessa olin yhteensä 10 viikkoa. Olin lähtenyt kotoa sillä mielin, että olisin reissulla noin kuukauden ja kotiutuisin kohtalaisen hyvässä kunnossa jo elokuussa. Lähdin reissuun vähäisillä kesävaatteilla, mutta palasin kotiin talvisissa kamppeissa.

Minusta on vain muutama kuva osastohoidon loppuvaiheesta, koska pyysin läheisiltäni, että he eivät ottaisi kuvia sairaalassa ollessani. Ajattelin, että, jos en selviydykkään, haluan heidän muistavan minut sellaisena, kuin olin terveenä ollut. Nyt jälkeen päin, kun olen toipunut ja alkanut käymään läpi tätä sairausmatkaani, olen vähän harmitellut, että en pysty nyt katsomaan, minkälaisessa kunnossa olen sairaalassa ollut. Ehkä kuitenkin tein oikean päätöksen silloin.   

Makaan sängyllä, enkä ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.

Kuuluu piippauksia ja puhetta.

En jaksa nyt avata silmiäni.

Olen loputtoman väsynyt.

Ihmettelen, miksi joku koskettelee minua ja yrittää käännellä.

Vaivun  mustaan aukkoon, 

pois jonnekkin, missä en tiedä mistään mitään.

Taas joku kutsuu, minuako.

Yritän vastata, mutta suustani ei tule ääntä,

 en myöskään näe mitään.

Antaisitte minun olla tässä tiedottomuudessa, 

joka ei vaadi minulta mitään. 

Minulla ei ole mitään käsitystä mistään.

  Minulla on hyvä olla.