Joulukalenteri hommia

 Illan hämärässä näen ensimmäisten

 lumihiutaleiden leijailevan maahan.

Se on minulle pyhä hetki vuodesta toiseen.

Siitä alkaa joulun odotus,

lupaus jostakin ihanasta, 

vielä tuntemattomasta ja silti niin tutusta.

Siinä tuntuu kaipaus menneisiin jouluihin,

niiden tunnelmaan ja edesmenneisiin ihmisiin,

 ripaus historiaa tuleville sukupolville. 

Marraskuu mennä hurahti kuin siivillä ja tänne kirjoittaminen on jäänyt kokonaan. Tänään päätin lopulta terästäytyä. Somemaailma on tietysti näin joulukuussa täynnä erilaisia joulukalenteri postauksia ja niitä on kyllä keksitty niin monia erilaisia.

Puolisoni saa aina isänpäivälahjaksi useampiakin joulukalentereita ja minä kuolaan vieressä, kun hän avaa luukkujaan. Joskus hän heltyy antamaan namusen minullekin. Voisin toki ostaa omankin kalenterin ja nythän niitä saa jo alennuksellakin, mutta aina se jää ostamatta. Lastenlapsille olen jälleen tehnyt adventtikalenteripaketit ja saan tavallaan avata omat kalenteri luukut, kun lapset laittavat videoita pakettien avaamisesta. Ja ihanaa, että myös jo lähes aikuiset lastenlapset myös laittavat videot pakettien avaamisesta. 

Sen sijaan, että olisin tänne kirjoittanut, olen kirjoittanut lapsille ja lastenlapsille joulukalenteri kirjan omasta lapsuuden joulukuusta vuodelta 1974. Olin tuolloin 9-vuotias, kuten yksi lapsenlapseni, jota seuratessa näen useinkin itseäni hänessä. Kirjassa kerron sen aikaisesta elämästä, kodista ja tavoista viettää joulua. Ja kuinka ollakaan, vuonna - 74 joulukuun ensimmäinen päivä oli kuten tänäkin vuonna maanantai. 

Oli ihanaa palata lapsuuden jouluun. Kyselin ja varmistelin myös sisaruksiltani asioita, joista itse olin epävarma. Muistothan ovat henkilökohtaisia kokemuksia ja saatamme muistaa asiat eri tavalla vaikka olemme saman asian äärellä olleetkin. Kirjoittaessa tuli myös suru, että en voi enää vanhemmiltni kysyä, minkälainen heidän perheissään oli joulu. Molemmat vanhemmat viettivät myös joulua sodan aikana. Se on varmasti ollut raskasta aikaa nuorelle.

Joulua olen jo kotiin laittanut ja piparit odottelee kaapissa herkuttelijoita. Lahjatkin on suurimmaksi osaksi hankittu. Toivotaan, että saadaan valkea joulu. Paljon ihania asioita on mielen päällä odottamassa tulevaa vuotta. Toivottavasti saan edes osan toteutettua. Sitkeä flunssa on verottanut vähän voimia, mutta parempaan on onneksi menossa.

Ihanaa joulun odotusta ja pysykää terveinä. 🙏❤️🙏

Kiitollisuutta ja kiireitä

Kun Luoja sinut muovasi,

laittoi kaiken tarkasti.

Antoi kaksi silmää 

nähdä kauneus päällä maan,

kaksi korvaa kuulevaa,

kaksi kättä, joilla työtä teet,

kaksi jalkaa, jotka sinut seikkailuihin vie.

Antoi yhden sydämen,

huolella Hän teki sen,

laittoi siihen kaiken rakkauden

silmistäsi saamme nähdä sen. 

Syksyllä kummittelee, mutta nämä olivat kilttejä kummituksia. 

Syyskuussa vietettiin maailman sydän päivää ja nyt on menossa roosanauha keräys syöpäpotilaille. Itse kuulun molempiin ryhmiin sydänsiirron, sepelvaltimotaudin ja hoidetun kilpirauhassyövän vuoksi. Nämä ovat saaneet miettimään tätä omaa matkaani ja sitä, miten kiitollinen saan olla, että olen vielä täällä.

Kurpitsapuistossa

Olen kovasti siivonnut ja muutenkin touhunnut tulevaa joulua varten ihan siitä ilosta, että nyt pystyn tekemään näin. Pääsen kiipeämään tuolille ja tikkaille, kun pyyhin kaappien ylähyllyt ja kaappien päälliset. Muistan sen tunteen, kun rollaattorin avulla pääsin juuri ja juuri huoneesta toiseen. Tuolilta seisomaan nousemisessa tarvitsin apua ja jos olisin kaatunut, en olisi päässyt itse ylös. Miehen työvuorojen aikana jännitti liikkua ja pidin kännykkää aina mukanani. 

Nyt puhaltavat ihan toisenlaiset tuulet. Keväästä alkaen olen tuntenut, miten voimat on lisääntyneet ja entinen minäni on palaamassa. Myös mieli voi paremmin, kun pystyy osallistumaan eikä koe jäävänsä sivuun kaikesta. Ulkopuolisuuden tunne oli seurana monet vuodet sairaus matkan aikana.

Olemme käyneet puolison kanssa päiväkodilla isovanhempien päivässä, konserteissa, kahden tyttären ja neljän lapsenlapsen kanssa taikuri showta katsomassa. On tunne, että nyt pitää ottaa kiinni kaikesta, mitä jäi reilun viiden vuoden aikana väliin. Perheelle olen erityisen kiitollinen, että he lähtevät mukaan kaikkiin minun "kotkotuksiin". Seuraavana on ohjelmassa joululeipomiset. Joulukuun aion nauttia joulu musiikista ja hyvistä kirjoista. Tietysti pieniä juttuja täytyy toimitella, mutta ne on joulupukin ja muorin salaisuuksia. 

Valoa, iloa ja lämpöä näihin pimeisiin päiviin ja ennen kaikkea pysykää terveinä. ❤️

Syksy tuntuu hyvältä

Syksy

Kirjavien lehtien

välistä loistaa keltaiset

auringon säteet.

Säteet, joiden lämpö on jo haalentunut,

mutta iholla on muisto lämpimästä

kesästä, ihmisistä ympärillä ja elämästä,

joka kantaa pimeän yli. 

 

Voi miten ihania syyspäiviä ollaan saatu viettää viime päivinä. Syksyn värit ovat lumonneet kauneudellaan. Somessa on saanut ihailla ihmisten ottamia kuvia revontulista. Itse en ole nyt niin loistokkaita nähnyt vaikka olen käynyt pihalla niitä kuikuilemassa. Elämä on muutenkin maistunut nyt tosi hyvältä ja voimat ovat vahvistuneet huomattavasti.

Viimeviikolla kävimme sydän- ja keuhkosiirrokkaiden sekä läheisten kanssa retkeilemässä ja makkaran paistossa. Vertaistuen voimaa ei voi liiaksi korostaa. Välillä vaihdetaan kuulumisia, miten tällä hetkellä menee itse kullakin, mutta kyllä ne jutut on enimmäkseen ihan muuta kuin sairastamista. Kun me kokoonnumme, siellä yleensä puhe ja nauru raikaa. Saamme voimaa yhdessäolosta ja jaksetaan taas arjen tuomia haasteita.

Työkyvyttömyyseläkkeelle jäänti oli kyllä oikea ratkaisu ja se tunne on vain vahvistunut päivä päivältä. Ja kuten sanotaan, niin eläkeläisenä on kiireet lisääntynyt. On tullut semmoinen elämän nälkä ja haluaa tehdä ja kokea kaiken jälkeen niin paljon asioita. Monenlaisia suunnitelmia ja unelmia on toteutumassa, mutta niistä sitten joskus myöhemmin kirjoitan, kun näen ovatko toteutumisen väärtejä. 

Ja eikö se ole kumma, kun kokee iloa ja elämisen riemua, niin eiköhän ole pään sisällä joku varoitus liikaa innostumisesta. Vanhat sananparret siellä kolkuttelee, että itku pitkästä ilosta, kyllä sitä nyt nauretaan ja aamulla sitten itketään jne. Pelko siitä, että kohta tämä taas romahtaa, varoittaa nauttimasta täysin rinnoin kaikesta hyvästä. En kuitenkaan anna sille nyt valtaa vaan nautin elämästä näillä eväillä ja voimavaroilla, mitkä tällä hetkellä on. 

Elämä on hyvä

 Lahjaksi minä sain elämän,

sen ilot ja surut.

Polut, jotka oli ennalta suunniteltu,

joiden kumpuja ja mäkiä en voinut kuvitellakaan.

Lahjaksi sain elämän,

jonka pituutta en tiennyt,

voimavarat, joiden vahvuutta tai heikkoutta en osannut aavistaa.

Mitä minä tein elämälläni,

tuolla lahjalla, jonka olin saanut,

lahjoista suurimmalla?

Yritin olla lahjan arvoinen.

En väheksynyt sen arvoa,

vaikka kaikki mutkat eivät olleet mieleeni,

vaikka joskus tunsin miten vähäksi voimani hiipuvat,

vaikka toisinaan tunsin kulkevani reunalla.

Nöyrästi minä kiitin lahjasta,

jonka sain.

Elämän lahjasta. 

Hengästyttävän paljon on tapahtunut asioita viime postauksen jälkeen. Elämä on maistunut hyvältä ja nyt voi hyvillä mielin laskeutua kunnolla syksyyn ja talven odotukseen. Säät ovat olleet lämpimät, mutta ainakin meillä täällä melko sateiset. Piha on täynnä sieniä, mutta eivät ole ehkä syötäviä, luulisin. Viimeiset kukat avaavat vihdoinkin nuppunsa. Osa ei suostunut edes nuppuja tekemään. 

Elokuun viimeisenä sunnuntaina meillä oli perheen kesken neljän tähden illalliset ja samalla juhlistimme kahden lapsenlapsen syntymäpäiviä. Ainoastaan kolme ei päässyt nyt mukaan, mikä on ymmärrettävää näin isossa joukossa. Tänä vuonna joukossa oli myös bonus nuori, tyttären luona asuva vaihto-oppilas Saksasta. 

Kun on näin iso porukka syömässä, pitää miettiä, miten saadaan pöytäpaikat kaikille. Onneksi nuoriso on tuonut ensimmäiset pikkuiset keittiönpöytänsä säilöön meidän varastoon, niin saimme pienille paikat niiden ympärille nuoriso-osasto laitettiin olohuoneeseen puutarha pöydän ympärille ja loput mahduttiinkin oman keittiönpöydän ympärille. Näin saimme kaikki syödä yhtä aikaa. 

Neljän tähden illalliset tarkoittaa sitä, että syödään porukalla alkupala, pääruoka ja jälkiruoka. Kasvissyöjille on oma vaihtoehto ja kaikki ruokarajoitteet huomioidaan. Arvoimme perhekunnittain, kuka tekee mitäkin. Minulle ja puolisolleni osui kattauksesta huolehtiminen, joka minulle oli erityisen mieluinen tehtävä. Värkkäsin myös täytekakun, mutta en enää nykyään jaksa kovin panostaa sen ulkonäköön vaan ennemminkin makuun. 

Tänä vuonna meillä oli alkupalana tomaattikeitto, pääruokana nyhtöpossuhampurilaiset coleslaw salaatilla+juustolla höystettynä ranskalaisten kera. Kasvisruokana oli kukkakaalipasta ja jälkiruokana jäätelöbuffet, omenamuffinit sekä täytekakku. Nämä ovat minun elämäni tähti hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään. 

Ja jottei totuus unohtuisi, niin seuraavalla viikolla minulla oli kontrolli OYS:ssa. Sydämessä kaikki oli hyvin, mikä on ihana asia. Se mikä ei ole ihana asia liittyy siihen troponiini nousuun ja se oli nousu suunnassa edelleenkin. Lääkärin mukaan siitä ei tarvitse olla huolissaan, koska lähes kaikilla sydän siirrokkailla se on yleensä koholla, mutta minulla on ollut normaali. Minua jäi kyllä kalvamaan se Meilahden lääkärin kommentti, että sarkoidoosin uusiutumista ei voida pois sulkea ja tämän vuoksi suositellaan tehtäväksi Pet-tt tutkimus, jos troponiini on edelleen koholla tai nousee. Näin ei nyt kuitenkaan toimita. Joudun nyt elämään tämän tosiasian kanssa seuraavaan kontrolliin tammikuuhun saakka. Kieltämättä huolettaa, mutta ei tälle nyt mitään voi. 

Onneksi elämässä on ollut ihania asioita viime aikoina ja mukavia juttuja on edessäkin päin. Näillä voi unohtaa arjen murheet ainakin hetkeksi. Elämä on hyvä juuri nyt. 

Muistot on tärkeitä

 Ja minä itkin.

Niin, minä itkin ja ikävöin

katsellessani kuvia lapsuuteni ihmisistä.

Niistä ihmisistä jotka elivät ja hengittivät samaa ilmaa kanssani. 

Joiden kanssa jaoin oman historiani ensimmäiset vuodet.

Joiden kanssa elämäni nivoutui yhteen erilaisin säikein.

Ja niin minä itkin ja ikävöin.

Itkin, kun en voinut muistaa, miltä isäni syli tuntui,

en saanut äidin tuttua tuoksua takaisin, en muistanut, miltä mummini lohdutus tuntui.

Ja silti minä muistin ja kaipasin.

Ja niin minä itkin 

liian nopeasti elettyä nuoruuttani ja sitä,

että en painanut sitä kaikkea tarkasti mieleeni.

Itkin rakkaiden ihmisten katoamista elämästäni,

yksi toisensa jälkeen, liian varhain.

Jäi vain vuosien saatossa haalenevat muistot.

Tänään minä itkin ja muistelin.

Pakko se on tunnustaa, että syksy on tullut, kun pikkuhiljaa puiden lehdissä on nähtävissä kellastumista ja pihlajanmarjat alkavat punertaa. Ihmeellinen on ollut tämä kesä säiden suhteen.

Hiljalleen olen siivoillut kaappeja ja laatikoita heittääkseni pois kaikkea turhaa roinaa, jota meillä kaikilla varmaan kertyy nurkkiin. Yllä oleva runo syntyi, kun siivotessa löysin sisareni tekemän vhs-kasetin, johon sisko oli tallentanut musiikin kera kuvia äidistä, isästä, sisaruksistamme ja lapsuuden tärkeistä ihmisistä. Monenlaiset tunteet nousivat pintaan, mutta kaikista suurimpana oli ikävä. 

Olen miettinyt monesti, miten ja miksi tunnen oloni juurettomaksi. Mikään paikka ei ole tuntunut siltä, että täällä minä olen omieni joukossa. Olin 16 vuotias, kun lähdin lapsuudenkodistani ja äiti lähti samaan aikaan toisaalle. Koti jäi kylmilleen. Koulukaverit lähtivät myös opiskelemaan, mutta palasivat viikonlopuiksi ja lomilla koteihinsa, tuttuihin maisemiin. Minä olin toisella paikkakunnalla, johon minulla ei ollut minkäänlaisia sidoksia aikaisemmin. Vieraannuin lapsuuden kavereista ja tavatessamme myöhemmin olen huomannut, että meillä on kuitenkin eri muistot. On silti ihana tavata ja tuntea edes se pieni hetki kuuluvansa johonkin. He ovat saaneet pitää juurensa siellä syntymäpaikan mailla ja vahvistaa niitä vuosien saatossa.

Ammattikoulun jälkeen muutin mieheni perässä nykyiseen kotikaupunkiin. Juurtuminen tänne on vienyt pitkän ajan, vaikka kaikki lapseni ovat täällä syntyneet. Kuuntelen välillä sydän kipeänä, kun ihmiset muistelevat lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tuntevat ihmiset, jotka ovat täällä eläneet, tietävät paikat ja tavat. Heillä on ollut samat koulut, opettajat, harrastukset. Se on tärkeä yhdistävä tekijä heidän välillään. 

Onneksi elämä on kuitenkin mennyt niin, että olemme puolison kanssa jääneet nykyisille asuinsijoille, johon lastemme juuret ovat kasvaneet tiukasti kiinni. Oli ihana kuulla, kun osa lapsista sanoi aikanaan, että poissa ollessa kaipaa kotikaupunkimme meren tuoksua. Itse en sitä ole huomannut, mutta uskon, että se  tuoksu on olemassa. Huomenna niitä juuria taas vahvistetaan ja pidämme porukalla neljän tähden illalliset. Niistä kirjoitan seuraavaksi. Ja vähän terveyskuulumisiakin. Kävin viikolla verikokeissa ja keskiviikkona on sitten kontrolli OYS:ssa. 

Työkyvyttömyyseläkkeelle

Jos olisin lintu,

olisivat siipeni repaleiset,

höyhenpeitteeni

kärsinyt koetuissa myrskyissä.

Lentoni ei olisi kauniisti liitelevää,

eikä lauluni kauniina soisi.

Mutta minä muistaisin,

miten vapaana lentää voisin,

sisälläin sävelet tuntisin,

liukuisin taivaan kannella

puhtahin siivin,

sävelet ilmoihin laulaisin.

Muistaisin keväät,

tuntisin kesät ja niiden tuoksut,

muistaisin sen, miten elämä oli hyvä.

Niin minä muistaisin sen. 

Kesä alkaa painua jo syksyyn hiljalleen. Saimme nauttia kesäkuun kylmyyden jälkeen todella helteisestä heinäkuusta. Jos tykkää hyvin lämpimistä hellepäivistä, niin nyt niitä riitti. Minulle kovat helteet eivät sovi ja uskon, että aika monella terveelläkin alkaa uupumus tulla, kun helle jatkuu päiviä ja viikkoja. Toivottavasti kaikki saivat kuitenkin ladata akkunsa pitkän syksyn ja talven varalle. 

Minulle tämä kesä on ollut siitä erilainen, että töihin paluuta, ei ole tarvinnut nyt miettiä. Kesäkuun alussa sain myönteisen päätöksen pysyvästä työkyvyttömyyseläkkeestä. Haikeaksihan se veti, mutta olen kuitenkin kiitollinen, että jaksoin vielä kokeilla työelämää ja sain olla osana hienoa työtiimiä. Työkavereista ja työstä kaikenkaikkiaan jää lämpimät muistot.

Aika ei ole käynyt pitkäksi kuitenkaan. Alkukesästä puoliso alkoi laajentamaan terassia, kasvihuone ja taimien kasvatus on työllistänyt ja lasten perheet ovat ilahduttaneet useasti kesä aikana. Poikakin on ollut ilonamme aina keikkojensa lomassa. 

Kesän kohokohtana oli jälleen serkkujuhlat, joista on tullut meille perinne. Tänä kesänä teemana oli taide ja maalasimme/ askartelimme lasten kanssa pienet taulut. Kilpailuja oli ja kaikki lapset tuli palkituiksi pienillä muistamisilla. Tänä kesänä mentiin helpomman kautta ja ruoaksi tilattiin pizzat. Ei tarvinnut kenenkään hikoilla helteellä keittiössä ja grillatakkaan ei palovaroituksen vuoksi uskallettu. 

Terveysrintamallakin kaikki ennallaan lukuun ottamatta lisääntyneitä rytmihäiriöitä. Syyskuussa on jälleen kontrolli ja siellä selvinnee, tarvitseeko niihin mitenkään reagoida. Kuten alkukesästä sanoin, niin en nyt mieti terveysasioita erityisemmin vaan koetan nauttia elämästä ja kerätä voimia. Lomareissu on tehty itä-Suomeen isäni juurille ja pian lähdetään lappiin. Sieltä on lähtöisin ei niin kaukaiset äidin sukujuuret.  Tällä hetkellä elämä on hyvä ❤️

Teidän vuoksenne

 Teidän vuoksenne olen taistellut,

pitänyt puoliani,

vaatinut osaani,

ollut äänessä.

Teidän vuoksenne en ole antanut

periksi tuumaakaan,

vaan vaatinut oikeuksia,

jotka teille kuuluisi ilman taisteluakin.

Olen saanut ikävän maineen,

menettänyt kunniani,

enkä ole ollut kiiteltyjen joukossa.

Kaikki se on kannattanut siksi,

että teistä kasvoi vahvoja,

itsenäisiä, omin jaloin kulkevia

naisia.

Naisia, jotka pitävät heikompien puolta,

auttavat hädässä olevia,

toimivat oikeudenmukaisuuden puolesta

ja rakastavat.

Olen jo pitkään, tosi pitkään ihmetellyt uupumiseni määrää ja miettinyt, miksi elämä tuntuu niin raskaalta. Olen kadehtinut virkeiden, elämäniloa pursuavien ja aina niin positiivisten ihmisten jaksamista ja touhuamista. Miksi minä en jaksa kuin hetken, miksi ilo tulee pieninä pisaroina, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta. 

Olen lukenut kaikki eteeni tulevat kirjoitukset positiivisuuden ja elämänilon löytämiseksi, pohtinut ja miettinyt. Haastanut itseäni tekemään positiivisia iloa tuottavia asioita, mutta siellä pohjalla on silti aina se alakulo ja väsymys. Tiedän kyllä kaikki hyviksi havaitut konstit; liikunta, luonto, toisten seurassa oleminen, kirjoittaminen, opetella näkemään jokaisessa päivässä hyvää. Eivät ole toimineet. On vain syvä uupumus ja alakulo. 

Olen tutkaillut elämääni taaksepäin ja koettanut ymmärtää. Miksi sitä on niin vaikea olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että tänään ei kaikkea enää tarvitse jaksaa ja voi jo sanoa joillekin asioille ja tekemisille ei. 

Laiska se töitään luettelee, kuuluu vanha sanonta. Minua on auttanut edes hippusen verran ymmärtämään uupumustani, kun mielessäni luettelen elämäni varrella tapahtuneita asioita. Lista on hengästyttävän pitkä. Välillä tunnustan itselleni, että tie ei ole ollut kevyt enkä ole päästänyt itseäni helpolla. Sitten jostakin takaraivosta nousee se syyllistävä sormi, että joillakin on ollut vielä raskaampaa. Ja näinhän se on, mutta ei toisten murheet omaa taakkaani ole keventäneet. 

Opettelen ajattelemaan niin, että tällä elämän pituisella matkalla olen oppimassa viimeiseen hengenvetoon asti ja siltikään emme valmiiksi tule. Tämän päivän uupumus voi hyvässä lykyssä olla huomisen lepoa ja lohtua. Pitää vain hyväksyä, että asiat tapahtuu omalla painollaan. Kuten sydän lääkäri sanoi minulle, että olet vielä toipilas ja minulla toipuminen kaikesta vie enemmän aikaa kuin ehkä muilla kaikkien vastoinkäymisteni vuoksi. Onneksi on kuitenkin keveitäkin päiviä.