Teidän vuoksenne

 Teidän vuoksenne olen taistellut,

pitänyt puoliani,

vaatinut osaani,

ollut äänessä.

Teidän vuoksenne en ole antanut

periksi tuumaakaan,

vaan vaatinut oikeuksia,

jotka teille kuuluisi ilman taisteluakin.

Olen saanut ikävän maineen,

menettänyt kunniani,

enkä ole ollut kiiteltyjen joukossa.

Kaikki se on kannattanut siksi,

että teistä kasvoi vahvoja,

itsenäisiä, omin jaloin kulkevia

naisia.

Naisia, jotka pitävät heikompien puolta,

auttavat hädässä olevia,

toimivat oikeudenmukaisuuden puolesta

ja rakastavat.

Olen jo pitkään, tosi pitkään ihmetellyt uupumiseni määrää ja miettinyt, miksi elämä tuntuu niin raskaalta. Olen kadehtinut virkeiden, elämäniloa pursuavien ja aina niin positiivisten ihmisten jaksamista ja touhuamista. Miksi minä en jaksa kuin hetken, miksi ilo tulee pieninä pisaroina, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta. 

Olen lukenut kaikki eteeni tulevat kirjoitukset positiivisuuden ja elämänilon löytämiseksi, pohtinut ja miettinyt. Haastanut itseäni tekemään positiivisia iloa tuottavia asioita, mutta siellä pohjalla on silti aina se alakulo ja väsymys. Tiedän kyllä kaikki hyviksi havaitut konstit; liikunta, luonto, toisten seurassa oleminen, kirjoittaminen, opetella näkemään jokaisessa päivässä hyvää. Eivät ole toimineet. On vain syvä uupumus ja alakulo. 

Olen tutkaillut elämääni taaksepäin ja koettanut ymmärtää. Miksi sitä on niin vaikea olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että tänään ei kaikkea enää tarvitse jaksaa ja voi jo sanoa joillekin asioille ja tekemisille ei. 

Laiska se töitään luettelee, kuuluu vanha sanonta. Minua on auttanut edes hippusen verran ymmärtämään uupumustani, kun mielessäni luettelen elämäni varrella tapahtuneita asioita. Lista on hengästyttävän pitkä. Välillä tunnustan itselleni, että tie ei ole ollut kevyt enkä ole päästänyt itseäni helpolla. Sitten jostakin takaraivosta nousee se syyllistävä sormi, että joillakin on ollut vielä raskaampaa. Ja näinhän se on, mutta ei toisten murheet omaa taakkaani ole keventäneet. 

Opettelen ajattelemaan niin, että tällä elämän pituisella matkalla olen oppimassa viimeiseen hengenvetoon asti ja siltikään emme valmiiksi tule. Tämän päivän uupumus voi hyvässä lykyssä olla huomisen lepoa ja lohtua. Pitää vain hyväksyä, että asiat tapahtuu omalla painollaan. Kuten sydän lääkäri sanoi minulle, että olet vielä toipilas ja minulla toipuminen kaikesta vie enemmän aikaa kuin ehkä muilla kaikkien vastoinkäymisteni vuoksi. Onneksi on kuitenkin keveitäkin päiviä. 

Onneksi on kesä

Kirjoitin itselleni unelmia,

sopivan kokoisia

yhdelle pienelle ihmiselle.

Unelmia, jotka mahtuvat

yhteen päivään,

yhteen tuntiin.

Kirjoitin unelmia

päästäkseni lentämään

haavemaailmaan,

hetkeksi pois arjesta,

joka välillä on liian

raskas taakka kantaa. 

Kesä on edennyt jo juhannus viikolle ja kaikenlaista touhua on riittänyt sisällä ja ulkona. Uudessa kasvihuoneessani on nyt kasvamassa perunaa, kurkkua, tomaattia, persiljaa ja kukkiakin. Saa nyt nähdä saadaanko kurkusta ja tomaatista satoa syötäväksi. Kesän alku on ollut niin kylmä, että kaikki on edennyt hitaasti, mutta täällä pohjoisessa onneksi yöttömät yöt jouduttavat kasvua, kun ilmat lämpnee. 

Sisällä olen saanut ikkunanpesut hyvälle mallille ja vielä muutama ikkuna on pesua vailla. Virtaa on onneksi tullut sairastetun flunssan jälkeen, mutta kyllä mieli ja keho tarvitsee lepoa parin touhupäivän jälkeen.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tuonut tyttären vauvakoira, joka on ollut meillä hoidossa lähes kaksi viikkoa. On hoidettu itkevää koiraa, pesty pissoja pois lattialta ja ulkoilutettu useita kertoja päivässä. Eikä tuo riiviö malttaisi millään tulla takaisin sisälle vaan pistää hanttiin kaikilla neljällä tassullaan. On sitä kyllä ihan hauskaa seurata ja välillä sen tempauksille on saanut ääneen nauraa. 

Troponiini verikokeet kontrolloitiin ja nehän oli lähtenyt nousuun ollen nyt 92. Myös munuaisarvot ovat pielessä. Toinen lääkäri oli verikokeet katsonut ja kommentoinut omakantaan. Hänen mukaansa veriarvot olivat ok ja troponiini matalahko. Seuraava kontrolli sitten syksyllä. Lääkäri ei soittanut, että olisi voinut kysyä tarkemmin asioita, kuten voinko liikkua normaalisti. 

Katsoin vanhoja tietojani sarkoidoosin alusta, niin tuolloinkin troponiini oli lähtenyt nousuun ja se kyllä pistää miettimään sarkoidoosin mahdollista uusiutumista. 

Päätin kuitenkin nauttia kesästä ja unohtaa toistaiseksi kaiken sairauksiin liittyvän. Elämä on nyt ja tässä!! Toivottavasti saadaan sopivasti lämpöä ja sadetta. Iloa ja valoa kesäisiin päiviin kaikille. 

Kontrolli uudessa Oys:ssa

Aamuinen usva nousee lapsuuteni heinäniityltä.

Päivä on vasta aluillaan.

Istun kodin portailla ja kuuntelen

lintujen laulua

Kesä tuuli on lämmin.

Kaikki on hyvin,

niin hyvin kuin lapsella voi olla.

Kerään huomisen voimaa tietämättä,

että juuri tänään sitä tarvitsen.

Tänään, kun kaikki ei ole hyvin. 

Joulukuussa kävin edellisen kerran oys:ssa sydänpoliklinikalla kontrollissa ja olin viimeisiä potilaita vanhalla puolella. Osa laitteista oli jo siirretty uuteen sairaalaan ja vanha poliklinikka vaikutti kolkolta ja autiolta. Huhtikuun lopussa oli jälleen sydän kontrolli, mutta nyt pääsin uuteen sairaalaan. Kaikki hohti uutuuttaan ja huomasin, että poliklinikka ja sydän osasto sijaitsivat ihan vierekkäin, mikä varmasti on hyvä ja toimiva juttu. 

Tällä kertaa oli eri lääkäri ja kieltämättä tuli tunne, että ei taas. Kaikki lääkärit ovat kyllä olleet hyviä, mutta on aina pieni jännitysmomentti, että tietääkö uusi lääkäri koko sairaus historiani, joka vaikuttaa siihen, mitä on tärkeä seurata näillä käynneilläni. Yllätyin positiivisesti. Tämä lääkäri oli hyvin empaattinen, kiinnostunut voinnistani ja häneltä oli helppo kysyä ihan kaikkea, mikä ei aina uuden lääkärin kanssa ole helppoa. Ensimmäisen kerran varmaan koko sairaus historiani aikana lääkäri kysyi minulta, että miten sinä olet jaksanut tämän kaiken. Onko mieli pysynyt mukana tämän kaiken tapahtuneen keskellä. Hän oli aidosti kiinnostunut kuulemaan minua ja totesi sitten, että olisi sinulle vähempikin riittänyt. 

              

Sydämestä sain hyviä ja huonoja uutisia. Hyvää oli se, että pumppausteho eli Ejektiofraktio oli noussut 49 ollen lähes normaali. Huonoa oli se, että verikokeissa oli flunssan jäljiltä tulehdusarvot hieman koholla ja sydän entsyymi P-tnt oli vähän reilummin koholla ja siitä lääkäri huolestui. P-tnt eli troponiini on lihassoluissa oleva valkuaisaine, jota käytetään sydänlihasvaurion osoittamiseen. Troponiini pitoisuudet suurenevat sydäninfarktissa 2-4 tunnin kuluessa oireiden alkamisesta ja pysyy suurentuneena 3-10 vrk. Troponiini pitoisuus nousee myös sydänlihastulehduksessa, sydämen vajaatoiminnassa, keuhkoveritulpassa, verenmyrkytyksessä jne. Minulla troponiini arvo ei ollut niin suuri, että olisi epäilty infarktia. Minulla oli kyllä ollut jo kaksi viikkoa flunssa, mutta se tuskin oli syynä nousulle. Yhtenä vaihtoehtona lääkärin mukaan voi olla hyljintä sydämessä ja biopsiaakin mietittiin. Lääkäri konsultoi Meilahden elinsiirto kardiologia tilanteesta ja hän päätyi, että kontrolloidaan troponiini kesäkuussa ja tarvittaessa aikaisemmin, jos tulee sydänoireita. Hän oli myös maininnut, ettei sarkoidoosin uusiutumista voi pitää poissuljettuna. Se toki on harvinaista, mutta mahdollista. Itselleni jäi epäselväksi, että voiko tuo nousu johtua sepelvaltimotaudista. Päivystyksellisesti otettiin sitten uusi verikoe ja troponiini oli lievästi lähtenyt laskuun. 

Sovittiin, että kesäkuussa kontrolloidaan tuo verikoe ja jos edelleenkin se on koholla, mietitään sitten jatkotutkimukset. Tässä välillä, jos sydänoireita tulee tai voinnissa muutoksia huonompaan niin pitää herkästi ottaa yhteyttä lääkäriin. 

Kyllä tuo sarkoidoosin mahdollinen uusiutuminen pisti miettimään. Enää ei millään jaksaisi aloittaa uutta tutkimus ja hoitokierrosta. Jostakin se motivaatio olisi kaivettava. Voisi kuvitella, että kun on käynyt jo niin monenlaisissa tutkimuksissa ja tehty erilaisia kokeita, ettei mikään enää pelottaisi tai tuntuisi niin pahalta, mutta pelkkä verikokeen ottaminenkin käy nykyisin kipeämpää ja pelottaa etukäteen. 

Onneksi on kesä tulossa ja pääsee keräämään voimia tulevaan. Jos vastaan tulee aurinkoisella ilmalla pitkähihaisiin ja pitkälahkeisiin housuihin, hattuun ja aurinkolaseihin pukeutunut henkilö, niin voi olettaa, että kyseessä on elinsiirron saanut henkilö. Meillä kun pitää varoa tuota uv-säteilyä huolella suurentuneen ihosyöpäriskin vuoksi. 

Äitienpäivä

Tuvassa huokuu hiljaisuus,

on varhainen sunnuntai aamu,

nukkuu untaan vielä perhe muu,

äiti nuorimman seuraansa saanut.

Istuu hiljaa penkillä pienoinen,

katsoo touhua äidin armaan,

joka ääressä lieden lämpöisen,

keittää riisipuuroa varmaan.

Äiti hiljaa laulua hyräilee,

kädet käyvät ahkeroiden,

väliin pienoista hellästi silittelee,

antaa poskille suukon jos toisen.

Äidin sylissä pesä on lämpöisin,

lapsen hyvä on siinä olla,

on katse silmissä kirkkahin,

hymy loistaa kuin auringolla.

Aamu hetki äidin kans kahdestaan,

Siinä onnea on niin syvää,

saa turvan tunteen se kasvamaan,

eväät kantamaan elämään hyvään. 

 Huomenna vietetään jälleen äitienpäivää ja se saa ajatukset takaisin lapsuuteen ja muistelemaan lapsuuden äitienpäiviä. Koulussa askartelimme äitienpäiväkortit ja se jos mikä oli tärkeä tehtävä. Miten välittää äidille kortilla se rakkauden tunne, jota lapsi tunsi äitä kohtaan. Kotona kortti piilotettiin visusti odottamaan sunnuntai aamua, jolloin se äidille annettiin. 

Kun isommat sisarukset kasvoivat niin, että osasivat leipoa, valmistivat he kakkupohjan valmiiksi etukäteen. Aamuyöstä sitten heräsimme touhuamaan ja valmistamaan kakun loppuun. Meidät pienimmätkin herätettiin yhteiseen touhuun mukaan. Aamulla menimme yhtenä rintamana laulamaan äidille äitienpäivälaulun ja vietiin kakkukahvit vuoteeseen. Äiti oli aina yhtä "yllättynyt" ja kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Usein äiti sai kortin lisäksi kaupasta ostamamme äiti-kahvikupin. Se oli vähän tavallista isompi ruusukuppi, jossa luki kaunokirjoituksella Äidin kuppi. Päivällä oli koululla äitienpäiväjuhla, johon oppilaat olivat valmistaneet ohjelmaa ja antoivat silkkipaperista tehdyn ruusukkeen äidin rintaan. Äideistä otettiin yhteiskuva koulun portailla muistoksi. Voi miten toivoisin, että nuo perinteet olisivat jatkuneet kouluilla yhä tähänkin päivään.

 Myös minä olen saanut jokaisena äitienpäivänä kahvit vuoteeseen tuotuna kakkupalan kera ja sylillisen lahjoja. Lapset ovat koulussa tehneet kortit ja erilaisia äitienpäivälahjoja. On tullut vohvelikankaasta tehtyjä pyyheliinoja, jotka on myöhemmin laitettu laudeliinoiksi saunaan, puurasioita, suodatinpaperitelineitä, pannunalusia jne. Edelleenkin osa noista on käytössä ja ovat tärkeitä minulle. Niihin on laitettu rakkautta ja iloa saajalleen ja edelleenkin ne lämmittää mieltä. Toivottavasti omat lapseni osaavat myös arvostaa pienin kätösin tehtyjä aarteita, kun niitä ovat jo useana vuonna saaneet.  

Nykyisin minä saan jo seuraavalta sukupolvelta, mummin murusilta kortteja ja piirustuksia. Ne vasta ovatkin aarteita, jotka tahtoisi säilöä sydämeen ikuisesti. Ja olen huomannut, kuinka lapsuudenperheeni perinteet ovat jatkuneet omien lasteni perheissä. Kyllä äidit ja isät ovat ansainneet oman päivänsä kerran vuodessa. Erityisesti siksi, että silloin on helppo osoittaa tunteet ja kertoa molemmin päin kuinka tärkeitä olemme toisillemme. 

 Toivotan kaikille lukijoilleni aurinkoista ja lempeää äitienpäivää!! Onneksi sää on lämpenemässä, niin sekin juhlistaa huomista päivää. 

Elämän taitekohtia

Minun loistoni vuodet ovat ohi,

juhlat on juhlittu,

ihanat hetket ovat haihtuneet tähtipölynä ilmaan.

Kokoilen helmoihini jääneet rippeet,

pieni kasa pölyä, muistuttamassa menneistä ajoista,

tuomassa lohtua,

eletystä elämästä.

Teen niistä huoneen taulun,

sydämen muotoisen,

kirjoitan alle tekstin:

jokaisen päivän elin

niin kuin oli tarkoitettu. 

  

Jokaisen päivän elin niinkuin oli tarkoitettu

 

Elämässä on erilaisia vaiheita ja taitekohta, on lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Jokainen vaihe kestää aikansa ja itse kullakin se on oman mittainen, mutta suunnilleen samoissa haarukoissa ollaan kaikki. Näissä elämän taitekohdissa usein mietitään, mitä elämä tarjoaa eteenpäin ja käydään läpi jo elettyä elämää. Surraan sitä, mikä on jäänyt toteuttamatta ja ollaan toiveikkaita tulevan suhteen. 

Minulla on nyt elämänvaihe, jossa tehdään asioita viimeistä kertaa, joka hieman pysähdyttää miettimään elämää ja sen kulkua. Toki niitä asioita on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä ajattelee tietoisemmin. Kun mieheni oli tulossa eläkeikään, päätimme sitä ennen tehdä talomme kalleimmat remontit, kuten saunan, pesutilat, kodinhoitohuoneen ja keittiön. Isompi vessa jäi odottamaan myöhempää ajankohtaa ja se on juuri nyt. Me tuskin enää teemme näin isoja remontteja talossamme ja se on vähän haikeaa. 

Olen itse henkilökohtaisessa elämässäni isojen asioiden äärellä, taitekohdassa. Puolitoista vuotta sitten lähdin takaisin työelämään kokeilemaan, olisiko minusta vielä työhön ja jaksaisinko. Kolmen kuukauden työkokeilun aikana huomasin, että minähän vielä osaan näitä hommia ja koin iloa pääsystä osaksi työyhteisöä. Viime syksynä tunsin kuitenkin väsyväni ja lyhensin työaikaa 60%:sta 50%:n. Kuten kaikki ovat varmasti lukeneet lehdistä ja kuulleet mediasta, mikä muutos mylläkkä on hoitoalalla tapahtunut ja tapahtumassa. Niin myös minun työpaikalla tapahtui koko ajan muutoksia omassa työnkuvassanikin. Se söi voimavarojani niin, että pitkän sinnittelyn ja pohdinnan jälkeen päätin varata työterveyslääkärille ajan työkyvyttömyyseläkkeen hakemista varten. Täytyi tunnustaa, että vajavaiset voimavarani eivät enää riittäneet työssä käyntiin ja kaiken uuden opetteluun. 

7.4 pidimme kolmikantaneuvottelun ja koska työnantajalla ei ollut tarjota kevyempää työtä päädyimme yksissä tuumin tulokseen, että haen työkyvyttömyyseläkettä. Tiesin, että kevyempää työtä ei ole tarjolla ja olin tähän varautunut. Samalla käynnillä lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa syksyyn asti ja olen nyt sairauslomalla siihen saakka, että kelan sairauspäivät (300) on käytetty ja sitten voi hakea eläkettä. 

Oli helpottavaa ja silti niin haikeaa jäädä pois työstä, josta oli tykännyt ja pois ihanasta työyhteisöstä, jonka koin itselleni tärkeäksi esimiestä myöten. Yksi ovi on nyt sulkeutumassa ja toinen avautumassa. Työ on antanut elämälle merkityksen ja siitä saatu rahallinen korvaus on mahdollistanut erilaisten asioiden toteuttamisen. Nyt merkitys pitää löytää muusta tekemisestä ja tärkeimpänä on oman itsensä hoitaminen ja kuntouttaminen. Sisältöä elämään tuo edelleenkin lasten perheet ja aikaa jää lastenlasten kanssa touhuamiseen. Ensin täytyy nyt kerätä voimia, levähtää ja tutustua uudelleen tuohon elämän kumppaniin, jonka kanssa arkea on jaettu jo yli 40 vuotta. 

Kävin vähän kuvaamassa ulkona ja ajattelin, että luontokin on taas uuden edessä talven jälkeen. Pientä orastavaa alkua näkyy ja lupausta tulevasta kesästä. Kevään juhlaa vappua juhlitaan tällä viikolla ja toivotetaan kesä tervetulleeksi. Iloista ja aurinkoista vappua kaikille! 🎈🥳🎉

Kuntoutusta

Hän elohiiren lailla rientää,

kiire, kiire kauas on.

Sinne missä taivas siintää,

määränpää on loputon.

Muuraissaaren tietä juoksee

pienipoika sukkelaan,

matka johtaa kaverin luokse,

yhdessä nyt tuumitaan.

Mitä tehdään,

minne mennään,

ketä mukaan otetaan,

kiusataanko tyttöjä vai

oltaisiinko muuten vaan.

Yhdessä on hauska olla,

rakennella majoja.

Leikkiessä sotasilla,

juosta pitkin peltoja.

Juoksu, hiihto, kaikki pelit,

hauskoja on pojista.

Oli kesä taikka pakkaskeli,

urheilu vie poikaa vilkasta.

 Olin maaliskuun lopulla elämäni ensimmäistä kertaa kuntoutuksessa. Työssä ollessa en ole päässyt koskaan kuntoutukseen syystä, että työpaikalla on ollut minua vanhempia, pitempään työelämässä olleita ja eri sairausryhmiin kuuluvia henkilöitä, jotka ovat olleet etusijalla kuntoutukseen. Toisaalta, kun lapset olivat pieniä, niin en olisi halunnutkaan lähteä kotoa viikoksi pois. Mutta nyt siis pääsin elinsiirrokkkaiden sopeutumisvalmennus kuntoutukseen, joka oli tarkoitettu henkilöille, joden siirrosta on kulunut alle 5 vuotta. Tämä kuntoutus oli parikurssi eli saimme ottaa läheisen mukaan kuntoutukseen ja minulla se tietysti oli puolisoni. Nykyään nämä kuntoutukset toteutetaan siten, että on viisi lähipäivää ja sen jälkeen viisi etäkuntoutus iltapäivää, jolloin keskustelemme teamsissa ja vielä loppukeskustelu ihan viimeisenä. Lähipäivät järjestettiin Kuopion lähellä olevassa Kunnonpaikassa. 

En oikein tiennyt mitä kuntoutukselta odotan enkä osannut asettaa pyydettyjä tavoitteitakaan. Ajattelin siellä olevan paljon liikuntaa ja erilaisia luentoja ja olin kieltämättä hieman huolissani, kuinka jaksan kaiken. 

Olin positiivisesti yllättynyt viikosta. Alku esittelyjen jälkeen ryhmäydyimme tiiviiksi ja aktiiviseksi porukaksi. Luennot olivat antoisia ja monipuolisia. Oli helppoa kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja esittää omia mielipiteitä. Liikuntaa oli sopivasti ja taukojumpat katkaisivat sopivasti luentojen välillä. Saimme myös ihan parasta vertaistukea toisiltamme. Iltaisin pelasimme osan kanssa uunoa ja aliasta. Ruokailujen yhteydessä syntyi antoisia keskusteluja. 

Oli haikeaa heittää hyvästit perjantaina, mutta oli myös kiva päästä kotiin omaan arkeen kiinni. Ja tietysti toteuttamaan kuntoutuksessa annettuja ohjeita sekä itse asetettuja tavoitteita. Nyt muutaman viikon jälkeen olen kyllä huomannut omalta kohdaltani, että tavoitteet olisi kannattanut asettaa hieman matalemmalle ja en ole niihin päässyt. Mutta onneksi meillä on aikaa opetella ja oppia loppu elämä, toivottavasti mahdollisimman pitkä sellainen.

Nyt on jo pääsiäisen aika koittanutt, kun valmistelen loppuun tämän kirjoituksen, joten toivotan kaikille hyvää ja aurinkoista pääsiäistä. 

60-vuotta elämää

 

Kuusikymppinen nainen tietää jo mitä elämältä haluaa. Hän myös tietää, mitä ei kannata haluta ja hän tietää, mitä saa vaikkei haluaisikaan.

Kuusikymppinen nainen tietää, miten pukeutua milloinkin, tietää miten ei ainakaan kannata pukeutua milloin mihinkin ja välillä pukeutuu kuitenkin johonkin, vaikkei tahtoisi pukeutua mihinkään. 

Kuusikymppinen nainen on petollinen, se tietää niin paljon kaikesta, mutta ei kerro mitä tietää, ja välillä tietää vaikka ei kannattaisikaan tietää ja sitten tietää enemmän kuin haluaisikaan tietää.

Kuusikymppinen nainen tietää, milloin kannattaa juhlia, tietää myös, mitä ei kannata juhlia ja erityisesti tietää sen että tässä iässä, jos missä kannattaa juhlia elämää ja juuri niiden keskellä, joiden kanssa on kannattanut elää yhdessä elämää kuudenkymmenen vuoden varrella. 

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, tämä vuosi on minulle juhlavuosi. Täytin maaliskuussa täydet 60-vuotta ja koska kuolema kävi lähellä monta kertaa, päätin ottaa kaiken ilon irti tästä juhlavuodesta. Ja aion elää terveellä tavalla itsekkäästi toteuttamalla omia haaveitani ja unelmiani.

En aikonut kuitenkaan isommasti juhlia syntymäpäiviäni vaan ihan perhepiirissä ja tarjoamalla kakkukahvit niille, jotka uskaltautuvat piipahtamaan. Toki omalle pitkäaikaiselle ystäväporukalle oli tarkoitus järjestää omat juhlat, kuten meillä on ollut tapana. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Saimme kutsun tyttärentyttären järjestämille Saiturinjoulu juhlille ja teemana oli pukeutua vanhanaikaiseen juhla-asuun tai ballerina pukuun. Tietystihän minä innostuin siitä varmaan eniten ja aloin touhuamaan kaikille asuja juhliin. Leipasinpa pienen täytekakunkin juhlaa ajatellen. Se vähän epäonnistui, mutta ajattelin, että saa kelvata, kun omaa väkeä vaan on ja heistäkin vain osa pääsee paikalle. 

Lauantaina 22.2 reilu kaksi viikkoa ennen varsinaista syntymäpäivääni oli nämä juhlat suunniteltu vietettävän. Juhla-aamuna, josta minä en siis tiennyt mitään, vävypoika aikoi lähteä käymään aamulla pilkillä. Kohta tuli perheen watsappiin viesti ja kuvakaappaus uutisesta, että tuulimyllyn osia kuljettanut rekka on kaatunut tielle, jota meidän piti mennä tyttären luokse, joten pitää kiertää toista kautta. Uutinen paljastui myöhemmin valeuutiseksi, jonka vävypoika oli tehtaillut kännykällään. 

Lähdimme puolisoni kanssa ajelemaan kiertotietä tyttären luokse ja laittelin matkalta viestiä keliolosuhteista muille perässä tulijoille. Puolisoni poikkesi vielä reitiltä ja ihmettelin reittivalintaa. En silti epäillyt mitään, koska olemme ennenkin kierrelleet eri reittejä pitkin matkakohteisiimme. Päivitin jälleen lapsille huonosta kelistä sivuteillä, jos tulevat samaa reittiä. Matkan varrelle osui juhlapaikka, jossa olimme viettäneet tyttäreni häitä ja minun 50-vuotis juhlia. Puolisoni ajoi tämän juhlapaikan pihatielle ja minä kiukustuin hänelle, ettei toisten pihoille saa noin vaan ajella ja pyysin kääntämään auton ennen pihaan tuloa. 

Mies naureskeli ja ihmetteli, kun vävypojan auto oli pihassa ja hänen piti olla pilkillä. Myös muiden lastemme autot olivat pihassa, enkä vielä siinäkään tajunnut tulleeni huijatuksi. Kysyin mieheltäni, että ei kai ne niitä Saiturin joulu juhlia varten ole vuokranneet tämmöistä paikkaa. Hämmästelin kyllä siinäkin puolisoni hilpeyttä ja lähdin hänen perässään kohti ulko-ovea. Avasin oven ja kakku käsissä astuin sisään. 

Siellä oli koko suuri pesueeni kuka mihinkin asuun pukeutuneena, juhlapaikka koristeltuna ja pöytä herkkuja täynnä. Soittimista kuului hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain laulu ja minä olin kuin puulla päähän lyötynä. En ollut osannut lainkaan aavistaa, mitä selän takana oli juonittu. Miniäni oli edellisenä iltana saapunut junalla naapuriin tyttäreni luokse ja minua pidettiin kaikin keinoin pois naapurista. Ja sisareni, joka ei tykkää ajaa autolla oli tullut yksin pitkän matkan juuri näitä juhlia varten. 

Juhliin oli suunniteltu ari-teema eli jokainen oli pukeutunut naamiaisasuun, jossa oli ari välissä, kuten maalari, farmari, keisari, keikari, uimari jne. Minä olin se sankari. Poikani teknari, joka oli keikalla lapissa laittoi onnitteluvideon yhdessä teatterilaisten kanssa. Onnittelut tulivat suomeksi ja saameksi.

Iltapäivällä juhliin saapui se ihana pitkäaikainen ystävä porukka puolisoineen, joiden kanssa oli tarkoitus juhlia myöhemmin. Oli rokkari, inkkari, paakari, maalari, taivaanrannanmaalari, hamppari jne...  Edes kampaajaystäväni ei ollut paljastanut mitään, vaikka olin vasta käynyt värjäyttämässä hiukseni hänellä ja kerroin juhlasuunnitelmistani.

Ystävien virkkaama torkkupeitto, jonka alla on hyvä unohtaa murheet ja huolet ❤️.

Juhlat olivat onnistuneet ja iso "taakka" harteiltani oli poissa. Nyt ei tarvinnut leipoa eikä järjestellä. Toisaalta olin kuin kynsille lyöty. Minun roolini juhlissa oli vain nauttia kerrankin ja tuntui, että en oikein hallitse tilannetta. Näitä juhlia tulemme kyllä muistelemaan vielä moneen kertaan. Ne olivat elämäni suurin vedätys, kiitos rakkaan perheeni. ❤️😄❤️