Ei mene ihan putkeen

Meijän suvun naiset 

Meijän suvun naisilla on hoikat jalat.

Semmoset pitkät riut yläropan jatkeena.

Mutta lantio,

se on luotu synnyttämään

uutta sukupolovea.

Yläroppa on rehevä,

rinnat runsaat ja maitoset,

niillä on hyvä ruokkia

jäläkipolovi.

Leuka on pieni ja siinä alla imeläpussi,

niinku äiti sanoi,

ku nauraa räkätettiin tyhjästä.

Luonto, se on meillä vaihtelevaa niinku

 pohojosen sää tuppaa olemaan.

Välillä on matalapainetta,

välillä ohutta yläpiliveä.

Kasvatettu kestämään myrskyt ja tyvenet,

sitkiät kun vaivaiskoivu.

Semmosia ne on meiän suvun naiset. 

Kesäkuussa minulla oli aika Oys:n sydän kontrolliin ja samalla piti tehdä sepelvaltimoiden varjoainekuvaus eli angiografia. Menin jo ennen kahdeksaa osastolle ja kahdeksalta olin jo tippa kädessä pedissä odottelemassa saliin hakijaa. Tutkimukseen pitää olla ravinnotta, joten oli hyvä, että tipan kautta sai nesteitä.

Odottelin, odottelin ja odottelin, että minut tultaisiin viemään saliin. Vähän alkoi huolettaa, kun kello tuli 12 ja iltapäivällä kahden aikoihin oli sovittu kontrolli sydänpoliklinikalle kardiologille. Hoitaja kävi välillä katsomassa ja tekemässä mittaukset. Olin tsempannut itseäni, että en jännittäisi kovin tutkimusta ja tuntui kyllä pitkältä ajalta odotella pääsyä saliin. Mutta sitten, noin klo 13 hoitaja tulee ja ilmoittaa, että perutaan se aika. Ei kerro syytä.

Pettymys oli kova, olin vihainen ja itkettikin. Pyysin saada kuitenkin ruokaa, että jaksan lähteä poliklinikalle ja pärjään kotiin saakka. Ruoan toi pahantuulinen hoitoapulainen, joka melkein nakkasi tarjottimen eteeni. Kun pyysin maidon tilalle tuomaan mehua, niin hoitaja tarjoutui tuomaan. Hänkin huomasi hoitoapulaisen pahantuulisuuden.

Tämä ruoka on aiemmalta reissultani

Menin sitten polin puolelle kontrolliin, jossa kardiologi tutki ultralla sydämen ja tarkoitus oli tarkistaa tahdistin samalla kertaa. Lääkärikin oli jotenkin kiireisen oloinen ja unohti tarkistaa tahdistimen. Myös tietokone tökki ja lääkäri ei pystynyt uusimaan reseptejä eikä nähnyt lääkityksiäni.

Pyysin hoitajaa tilaamaan minulle kela-taksin kotiin lähtöä varten. Tätäkin odottelin tunnin ja taksia ei kuulunut. Varmistin  hoitajalta, onko tulossa ja kohta, sitten kuski haki minut polilta. Haimme terveystalolta toisen asiakkaan kyytiin. Kuski oli pyytänyt minua taakse istumaan, jotta toinen potilas pääsee eteen. Hän ei voinut koukistaa jalkaa jalka operaation vuoksi. Kyytiin tuli kiukkuinen rouva joka komensi minut istumaan eteen ja hän istuu taakse. Siinä ähisteltiin tovin aikaa, että rouva saatiin hyvin taakse.

Aloin jo leppyä päivästä ja sai pidätellä naurua, kun takapenkin rouva kysyi minulta, olenko taksikuskin tyttöystävä. Kuski oli reilu parikymppinen nuori mies ja minä lähellä kuuttakymmentä oleva "vanha rouva". Joten ei kai tuosta voinut pahastua ja kuskikin oli jo varmaan tottunut kuulemaan monenlaista asiakkailta.

Kun ei oikein jaksa

Yksin yössä valvon,

mietin mitä teen.

Hiljaa tyynyyn pyyhin

silmäkulman veen.

On yö ja pimeää,

valoa en nää,

vaikea on elää,

elämätöntä elämää.

Nousen ylös

katson pimeyteen

etsin ratkaisua

tähän tyhjyyteen.

Ei tähdet taivaan

loista tänään valoaan,

on kuukin mennyt 

piiloon pilviverhon taa.

Tahdon nähdä

valon auringon,

antaa lämmön

poistaa sydämeni ahdingon

Kylläpä on vierähtänyt aikaa, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut kuulumisia. Muutamaan kertaan olen aloittanut kirjoittamisen, mutta jättänyt sitten sikseen koko homman. Elämä on mennyt niin kiireiseksi ja voimat ovat olleet rajalliset. Toukokuussa olen viimeksi tänne rivejä raapustanut, tässä välissä on ollut kesäloma ja nyt olen jo syyslomalla.

Kesälomaa vietin heinäkuusta elokuun alkuun. Olin todella uupunut, kun jäin lomalle. Olen tykännyt työstäni ja työyhteisöstäni, joten minulle oli itsellenikin yllätys tuo uupumistila. Reilun kaksi viikkoa olin synkissä vesissä ajatusteni kanssa. Mietin, että miten tästä voi selvitä niin, että pystyy nauttimaan lomasta. 

Toisaalta uupuminen ei ollut yllätys, kun ajattelee, mitä kaikkea vuosi töissä on pitänyt sisällään. Lähes viiden vuoden tauon jälkeen opettelin uudestaan ihan eri työkuviot, mitä oli ollut ennen sille pitkälle sairauslomalle jääntiä. Työ kuviot muuttui myös kaiken aikaa vuoden aikana ja nämä uudet sote-kuviot on olleet epäselviä meille kaikille hoitotyöntekijöille. 

Uupumista lisäsi myös liikunnan lisääminen arkeen, joka minulle on kuitenkin tärkeää. Kävin kuntosalilla 2-3 kertaa viikossa ja lisäksi kävelylenkeillä ja uimassa satunnaisesti. Ajattelin, että nämä virkistävät minua, kun saan voimaa lihaksiini, mutta kävikin niin, että väsytin näilläkin itseäni. 

Loman jälkeen kävin viikon töissä, mutta väsymys oli liian kova edelleenkin ja olin sairauslomalla neljä viikkoa. Kyllä hävetti jäädä sairauslomalle ja koin olevani luuseri, kun en jaksanutkaan olla työssä. Onneksi työterveyslääkärit olivat ihanan empaattisia nuoria miehiä ja ymmärsivät hyvin tilanteeni katsottuaan sairaus historiani. Myös kardiologi totesi kesällä kontrollissa, että olen vielä toipilas tästä kaikesta sairastelusta ja runsas  lääkitys vaikuttaa myös jaksamiseen. Vaikka ymmärränkin kaiken tämän, syyllisyys on niin syvällä sielussa, että ei osaa itseään ymmärtää. 

Neljän viikon sairausloman jälkeen palasin töihin. Yhdessä työterveyslääkärin kanssa mietittiin vielä työn keventämistä ja lokakuun puolivälissä aloinkin tekemään 50%:n työaikaa. Teen edelleenkin nelipäiväistä työviikkoa. On vain hyväksyttävä, että näin se elämä menee. 

Nyt saatiin ensilumi maahan tuomaan valoa tähän pimeään aikaan. Lyhtyjä olen jo laitellut palamaan ja ensimmäisen joulutähden laitoin ikkunaan. Toivotan valoa ja iloa teille lukijoilleni. 

Kuuletko

 

Vielä ne laulavat pienoiset linnut,

kun niillä on laulajan taito.

Kauniina kuuluu hentoiset soinnut,

sävel niin kaunis ja aito.

Vielä ne soittavat kuohuvat kosket,

vapaina vesiä laulattaa.

Tytöillä hehkuu punaisina posket

kun nuoret poijjat naurattaa.

Kevyesti kulkevat tyttösten koivet,

kun murhe ei mieltä paina,

voi kunpa nuo neitoset nuoret

säilyisi viattomina aina.

Kesä se on nuorille kaunista aikaa,

yhdessä heilastella,

nauttia nuoruuden hurman taikaa

ja varkain suukotella.

Kyllä se koittaa arkinen aika

ja murhe voi mieltä painaa,

voipipa sitten vanhana aina,

muistella nuoruuden aikaa.

Kuuluuko, no eipä tahdo kuulua ja jos läheisiltä kysyy niin varma vastaus on, ettei kuulu. Minulla on pienestä pitäen ollut vähän huono kuulo. En ole koskaan kuullut heinäsirkkojen siritystä enkä kaikkien lintujen laulua. Korkeat äänet ovat olleet minun vaikeus, mutta matalat äänet olen kuullut oikeinkin hyvin. Siitä on jo ainakin kymmenen vuotta, kun yksi lastenlapsistani kysyi minulta; "oletko sinä mummi jo mennyt siihen kuulolaite jonoon?" En kuullut kunnolla, kun hän keskusteli autossa kanssani. No nyt lopulta sitten menin tutkimuksiin ja siihen oli syynä se, että vielä ihan äskettäin kuulin hyvin pyykkikoneemme lopetusäänen, mutta nyt en sitä enää toiseen huoneeseen kuule. 

Varasin siis ajan kuulontutkijalle, joka ammattitaitoisesti testasi kuuloni. Ja hups, sehän oli todella huono. Matalat äänet kuulen vielä ihan kohtuudella, mutta puhealue on selkeästi alentunut ja korkeat äänet aivan hurjasti. Taisi joku alue olla 70 desipeliä. Kuulontutkija ohjasi varaamaan ajan työterveyslääkärille, joka tekee lähetteen korva ja kurkkutautien lääkärille, josta saa sitten lähetteen takaisin kuulontutkijalle kuulokojeiden rakentamista varten. Minusta tämä työterveyslääkärillä käynti on lääkäreiden työajan hukkaamista, koska kuulontutkija voisi aivan hyvin ohjata selkeät tapaukset suoraan korva- ja kurkkutautien lääkärille. Hänellä on aivan varmasti hyvä ammattipätevyys tulkita kuulokäyrät oikein.

Niin minusta sitten tulee kuulokojeiden käyttäjä ja saan todennäköisesti kuulokojeen molempiin korviini jo työni vuoksi. Onnekseni minulla on kokemusta kuulokojeista työelämästä. Olen yli kaksikymmentä vuotta tehnyt töitä vanhuspuolella ja hehän, jos ketkä ovat kuulokojeiden käyttäjiä. Se mummojen ja pappojen korvissa nähty kuulokoje on kehittynyt valtavasti ja vaihtoehtoja on useita. Kuulontutkija aikoi tehdä minulle söpöt napit korviini. Nehän on nykyään kuin koruja. 

Tiedän, että joudun varmaan pitkään totuttelemaan näihin laitteisiin. Alkuun kaikki äänet ovat varmasti häiritseviä ja uskoisin, että uusi äänimaailma voi jopa väsyttää. Minulla kyllä soi ja vinkuu nytkin koko ajan korvissa, että eipä juuri hiljaista hetkeä ole. Mielenkiinnolla odotan, että jääkö tuo vinkuna kuulokojeiden myötä pois. Puoliso varmasti kiittää, kun vihdoinkin voidaan katsella televisiota normaalilla äänentaajuudella, samoin kuunnella musiikkia. Autossa musiikin kuuntelu on ollut ongelmallista, kun auton hurinan vuoksi en ole saanut oikein selvää musiikista. Muistan kuinka tansseissa aikanaan tanssittaja jutteli minulle ja minä vain nyökkäilin ja vastasin ihan mitä sattuu, kun en saanut selvää puheesta. Tätä on myöhemmin sattunut muulloinkin. Aina ei jaksa kysellä, että mitä sinä sanoit vaan on helpompi vastata vähän sinnepäin.

 

Onnekseni kuulen kuinka kesä tulee kohisten ja aurinkoiset säät ovat alkaneet helliä meitä pitkän pimeyden jälkeen. Pieni vesisade ei olisi nyt pahitteeksi, jotta kasvu lähtisi kunnolla käyntiin oikein ihanaa ja lämpöistä alkukesää lukijoilleni. 

Äiti

Tahdotko nähdä

ihmeen kauniin kuvan,

äiti ja lapsi kun istuvat

portailla tuvan.

Mitäpä lapsen

äidille kuiskaavan luulet,

noin kun on kirkas katse

ja hymyssä huulet?

Oi, hän oppinut

yhden sanan on vasta,

sitä ei lakkaa kyyhkynen

kujertamasta.

Sanaan siihen

liittyy kaikki, mi hyvää,

kaikki mi maassa on kaunista,

tunnetta syvää.

Äiti, oi, äiti,

maailman kaunein sana –

se sointuu kuin ihana sävel

lapsen lausumana. 

-Immi Hellen

Äideistä on kirjoitettu paljon runoja ja tehty lauluja, varmasti ihan ansaitusti. Tämä on minusta yksi kaunemmista runoista, joita olen kuullut. Muistan, kuinka äidilläni oli myös tapana istahtaa ulkorappusille kesäisenä päivänä ja kuunnella lintujen laulua. Aina siinä joku meistä lapsista pyöri äidin helmoissa myös. 

Kun ajattelen äitiäni, nousee ensimmäisenä mieleen lämmin syli. Olin äidin tyttö ja muistan, kuinka vielä isona tyttönä istuin äidin sylissä. Nukuin myös äidin vieressä pitkään ja saan vieläkin välillä kuulla siitä sisaruksiltani. Äitini oli lempeä ihminen, jolla oli suuri sydän. Äiti oli lapsirakas ja täytyi ollakin, kun sai neljätoista lasta ja lopulta kasvatti meidät yksin isän kuoltua. Näin aikuisena saa monesti ihmetellä, mistä ihmeestä hän sai voimaa kaikkeen, kun elämä antoi runsaasti vastoinkäymisiä hänen tielleen. Kunpa olisin saanut edes hippusen siitä kärsivällisyydestä ja lempeydestä, mutta luulen, että se on katoavaa kansanperinnettä.

 

Kotiportaat

Yksi äidin työmaista

 

Sitä kärsivällisyyttä ja lempeyttä olisin tarvinnut monta kertaa omien viiden lapsen kanssa. Ajattelen kuitenkin, että niillä eväillä, jotka elämä antoi minulle, olen tehnyt parhaani. Kun katson elämää taaksepäin, niin kyllä ne parhaat ja rakkaimmat hetket olivat silloin, kun lapset oli pieniä ja sain touhuta heidän kanssaan kaikenlaisia asioita. Nautin joskus joistakin leikeistä enemmän kuin lapseni, koska omassa lapsuudessa ei juuri leluja ja pelejä ollut. Pääsin lukemaan ihanasti kuvitettuja satukirjoja ja laulamaan sydämeni kyllyydestä yleisölle, joka kuunteli ja eläytyi mukanani.

 

 

Suvun juurilla, hiljaista kansaa

Nyt olen kahdentoista lapsen mummi ja saan nauttia heidän parhaista puolistaan. Mikään ei ole kauniimpaa, kuin kädet ojossa syliin tuleva lapsi, joka kohti tullessaan huutelee mummia. Ne sanat ja sävelet ovat mannaa mummin sydämelle.

 

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää ja välillä tuntuu ihmeelliseltä ajatukselta, että kaikki tyttäreni ovat myös jo äitejä. On ihanaa saada seurata heidän äitiyttään ja olla mukana seuraavan sukupolven elämässä. Tunnen suurta lämpöä, kun he keskenään jakavat elämän haasteita ja tukevat toisiaan. Koen myös, että saan välillä olla se aikuinen, jolta kysytään neuvoa ja opastusta. Toki toisinaan, ehkä liiankin usein tarjoan neuvoja ilman pyyntöjäkin. Siinäpä vielä on oppimisen paikka kuulla ja kuunnella, tarjota neuvoa vasta, kun kysytään. 

Ylpeänä voin toivottaa tytärten perheille ja kaikille teille lukijoille oikein ihanaa ja aurinkoista äitienpäivää. 

Hän kerran oli nuori, kaunis niin

ja uskoi omiin unelmiin.

Saiko elää onnellisen elämän,

kenties vielä vähän enemmän.

Saiko tehdä sen,

mikä tarkoitus on ihmisen.

Luoda uutta maailmaan,

saada aikaan parempaa.

Vaiko raskaan tehtävän,

sai kohtalokseen hän,

haasteet nuoruutensa nää,

veikö halun elämään.

Kun katson silmiin vanhuksen,

näen silmissänsä kyynelen.

Tartun käteen hauraaseen,

pyyhin silmäkulman veen.

Vanhus syvään huokaisee,

vielä viime matkan teen.

Voiko lähteä täältä kauniimmin,

kuin huokaisten ylös rukouksin.

Matkakuumetta

Minä kurkoitin tähtiin,

unelmoin suuria,

olin elämäni prinsessa, joka

uskoi onnellisiin loppuihin.

Jossakin etsii prinssi prinsessaansa

 antaakseen rakkautensa 

ja puoli valtakuntaa, 

näin minä uskoin.

Sitten piru istui orrella,

näytti kuinka kiiltävä pinta ei ole kultaa,

prinssi ei ratsasta valkealla ratsulla,

linnat ja kartanot ovat rapistuvia kolkkoja

 asumuksia.

Ihmiset ovat häikäilemättömiä hyväksi

 käyttäjiä.

Unelmat rapisivat,

tilalle tuli totuus elämästä,

jossa unelmoinnit muuttuvat 

raskaaksi raatamiseksi, 

selviytymiseksi jokaisesta päivästä,

 ränsistyneen katon alla ei ole unelmia.

On se tuo ihmismieli ihmeellinen kaikkinensa. Olen päässyt elämäni aikana matkustelemaan jonkin verran kotimaassa ja ulkomailla. Silloin, kun sairastuin olin varma, että en enää koskaan haaveile ulkomaanmatkoista ja kotimaassakin matkustaisin lähinnä lasten luona. Ja näin se oikeastaan on mennytkin, mutta kuinka ollakaan...

Pariisissa

Jouduin hankkimaan passin työpaikan varmennekorttia varten. Vielä, kun tilasin passin ja kävin kuvassa ajattelin, miten turhaa on hankkia se ainoastaan henkilöllisyyteni todistamiseen. Alkuviikosta sain sitten tuoreen passin käteeni ja simsalabim, minuun iski matkakuume. Aloin puhumaan puolisolle ja lapsilleni, että oishan se mukava vielä käydä jossakin lämpimässä.

Australiassa Miss Marplen teehuone

Toki jokin pieni haave on kytenyt jo aikaisemminkin, koska kysyin maaliskuussa kardiologilta kestäisikö tämä uusi sydän matkustamisen ja uskaltaisinko terveyden puolesta lähtemään jopa ulkomaillekin. Kardiologi kehotti nauttimaan elämästä ja antoi luvan matkustamiselle, kunhan kohdemaa on hygieniatasoltaan turvallinen ja muistan itse noudattaa hyvää ruoka hygieniaa. Ja välttää, auringon ottoa.

Sitten kun aloin vähän vakavemmin miettiä, mihin voitaisiin mennä iski pelko pirulainen. Entä jos sydän ei kestäkään lentämistä, jos joudunkin ulkomailla sairaalaan, jos lentokone putoaa, jos, jos, jos. Ihan kaikkea voi sattua juuri minun kohdallani. 

Kaipaisin niin itselleni elämisen rohkeutta ja uskallusta tarttua mielenkiintoisiin asioihin ilman turhaa pelkoa. Omat lapset eivät tätä luonnetta ole perineet, vaan ovat reippaasti tarttuneet uusiin haasteisiin ja rohkeasti lähteneet tutkimaan, mitä maailma heille tarjoaa. Ja minä olen kotona pelännyt ja rukoillut, että kaikki menee hyvin. Tässäpä sitä on taas pähkäiltävää pienellä ihmisellä. Katsotaan, mihin heinäkuun kesäloma vie kotimaassa. 

Hollanti

 

Kevät keikkuen tulevi

Illalla, kun viimeiset auringonsäteet

valaisevat pihapolkuani,

näen keijujen tanssivan pensaiden oksilla, 

heinäsirkat vinguttavat viulujaan

ja peipposet laulavat koivujen katveessa

suloisia säveliään. 

Vetäydyn hiljaa mökkini suojaan, 

etten särkisi tätä tunnelmaa.

Annan metsänväen viettää viimeisiä kesäjuhliaan, 

tanssia ja riemuita,

kerätä voimia tulevaan pimeään.

 

 

 Pääsiäinen on tänä vuonna tavallista aikaisemmin, jo maaliskuun lopussa. Vasta oltiin talvilomalla ja nyt saadaan nauttia pitkästä viikonlopusta. Vappuun saakka saadaankin odottaa seuraavaa ylimääräistä vapaapäivää. Näin se työläisen elämä on sujahtanut osaksi elämääni ja mietin ylimääräisten vapaiden suomaa taukoa töihini. 

Pääsiäinen on minulle toiseksi tärkein kirkollinen juhlapyhä. Joulu on ehdoton ykkönen. Pääsiäinen tuo jotenkin toivoa tulevaan niin kirkollisessa mielessä kuin siinä, että pimeys vaihtuu valoksi. Kevät alkaa olla käsillä vihdoinkin ja valon määrä lisääntyy. Tänään on pitkäperjantai ja kummasti se on aina tuntunutkin pitkältä päivältä. Meillä on tällä kertaa hiljainen pääsiäinen, kun lasten perheet eivät päässeet tulemaan mummilaan osa sairastelujen vuoksi, osa muuten vaan. Siellä ne kaapissa odottaa edellisen viikonlopun virpomispalkkiot pieniä virpojia ja perinteiset pääsiäistipujen tuomat yllätysmunat, jotka piilotellaan ympäri taloa lasten etsittäväksi ja iloksi. No papalle piilotetaan pääsiäisaamuna yksi herkku etsittäväksi. 

Omassa lapsuudessani sain kerran kokea saman riemun, kun löysin tyynyni alta suklaamunan. Sen oli piilottanut vanhimman veljeni vaimo ja voi sitä riemua siskon kanssa, kun löysimme tämän herkun, josta emme olisi osanneet uneksiakkaan. Omat lapseni ovat saaneetkin sitten herkutella molempina pääsiäsipäivinä näillä herkuilla piilotuksineen ja saavat edelleenkin, jos ovat kotona pääsiäisenä. 

                  

 

Kiinalainen sananlasku sanoo, että se on onnellinen, joka omistaa puutarhan. Tyttäreni vaikuttaa onnelliselta lähettäessään meille muille perheenjäsenille kuvia, mitä kaikkea hän on jo laittanut kasvamaan sisälle. Lapset saavat samalla nähdä kasvun ihmeen. Ulkona on ropissut vettä ja lumet sulaa. Vielä kuitenkin saadaan odottaa kevättä ja kesää. Omassa lapsuudessani vähän pohjoisemmassa suli pälvet talon vierustoille ja teille vasta vapun aikoihin. Silloin saimme laittaa lämpimänä päivänä kesäkengät jalkaan ja hypätä myyrää (ruutua) talon kupeella. Kaivettiin myös esiin hyppynarut ja kuminauhat, joita jaksettiin hyppiä pitkiä aikoja. Kuminauhalla osattiin monenlaisia temppuja tehdä. Nykyisin ei taida lapset näitä juttuja tehdä, mutta maanteillä näkyy jo sähköskuutteja ja rullaluistelijoitakin. Jokaisella aikakaudella on omat juttunsa. Vanhemmillamme ne käpylehmät.

Näillä raaputuksilla toivotan teille kaikille aurinkoista ja toiveikasta pääsiäisen aikaa. Muistakaa siirtää kelloja kesäaikaan sunnuntaina. Ja se on sitten eteenpäin menevän mieli eli kesää kohti. Taidan katsoa, josko karkkikupissa olisi vielä jokunen suuhun pantava. 

                                    

                                       

Kiukkuinen akka

 Vaikka tahtoisin olla kiltti ja hellä,

en jaksaisi lainkaan ärhennellä,

silti ärjyn, pauhaan ja kiukuttelen,

ilman siipiä lentää pakoon voi en.

Minä tahtoisin piiloon pois kiukkuamasta,

painaa siipeni suojaamaan maailmasta,

jossa itseni hukkaan ja suutahtelen

vaikka tehdä näin milloinkaan tahtoisi en.

Siellä syvällä, syvällä kiukun alla,

itkee pienoinen lapsonen maailmalla,

jonka taakka on liian raskas kantaa

eikä aikuinen voi sitä toiselle antaa.

Kunpa huominen päivä lohtua tois,

veisi kiukun ja murheen hetkeksi pois.

Osaisi olla itselle armollinen,

saisi kiukusta, murheesta vapautuksen.

Pyysin tyttärentytärtä Herttaa piirtämään minulle vihaisen ihmisen. Ja siinä se nyt on. 

Nyt tulee "pieni" purkaus lähes kuusikymppisen naisen ärhäkkyydestä. Olen nimittäin viime aikoina huomannut, että ärsyynnyn ja suorastaan välillä kiukustun monista sellaisista asioista, joihin en olisi ennen korvaani lotkauttanut. 

Liikunta on aina ollut minulle tärkeää ihan lapsesta saakka. Olen touhunnut ulkona, kiipeillyt puihin, kävellyt, hiihtänyt, juossut, pyöräillyt, tanssinut ja tehnyt mielellään erilaisia ryskä hommia, joilla on ollut tarkoitus. Eli ryskähommat on olleet halon kantoa, vedenhakua 10 l. ämpäreillä, mattojen puistelua, marjastamista jne. Kaikkea kotityötä, joka on vaatinut voimaa. Olen ollut riski ihminen, kuten veljeni joskus sanoivat minusta. 

Sydänsiirron jälkeen minusta alkoi tuntumaan, että minut arvotettiin työn ja liikunnan kautta. Kun toipuminen ei edennyt lääkärin mukaan toivotulla tavalla, tunsin että minua syyllistettiin siitä. Yhdellä kontrollikäynnillä kerroin hoitajalle, etten ole jaksanut liikkua, kun erilaisia vastoinkäymisiä oli ollut. Lääkäri, joka oli samassa huoneessa tiuskaisi minulle syyttävästi, että et jaksa liikkua. Hoitaja puolusteli minua ja kertoi vastuksistani, kuumeilusta, hemoglobiinin mataluudesta, koronan sairastamisesta. 

Ja kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla lääkäreiltä tavoitteen puolestani: "kyllä me sinusta vielä työkykyinen tehdään." Ihan niinkuin minun arvoni mitattaisiin sillä, kuinka monta työvuotta vielä pystyn tekemään. Joskus mietin, että olisinkohan päässyt edes siirtoon, jos olisin sanonut, että minulla ei sitten ole enää työhaluja. 

Minulle tärkeimpiä arvoja siirrolle oli saada elää vielä perheen parissa toimintakykyisenä, pystyä leikkimään lastenlasten kanssa ja olemaan omalle perheelleni apuna ja tukena. Ennen kaikkea nauttia elämän lahjasta. 

Tuosta liikunnasta tuli minulle pikkuhiljaa jonkinlainen painajainen. Kun kuulin, kuinka muut siirrokkaat toipuivat, puhkuivat elämän intoa ja pystyivät liikkumaan nopeastikin siirron jälkeen, minä tunsin syyllisyyttä omasta tilanteestani. Vaikka ymmärsin itse, että kaikki ei kohdallani ollut hyvin, minusta tuntui, ettei sitä oikein ymmärretty. 

Alkuun kävin kolme kertaa viikossa dialyysissa, joka on elimistölle rankkaa, ja fysioterapiassa kaksi kertaa viikossa. Ihmettelin, miten tuo kaikki otti voimilleni ja en mielestäni edistynyt omien enkä muidenkaan toiveiden mukaisesti. Hemoglobiini oli tuolloin lähes aina alle 90 ja keväällä oli kuumeilua viikko tolkulla. Kuntopyörän päällä huippasi ja koko kroppa oli kuin jyrän alle jäänyt. Sitten löytyi se kilpirauhassyöpä. Ja minä vertailin edelleenkin itseäni liikunnassa ja toipumisessa muihin. 

Aloin ärsyyntyä jokaisesta liikunnallisesta päivityksestä Facebookissa ja muistakin suorittamispäivityksistä. Minulle tuli tunne, että elämä on yhtä suorittamista lähes kaikilla elämisen osa-alueilla. 

Tämä oli siis minun korvien välissä. Minun surutyötäni, harmitusta omasta tilanteestani ja kateuttakin. Jokainenhan saa päivittää someen mitä haluaa ja minä voin olla katsomatta ja kommentoimatta. Siltikin katsoin ja märehdin huonommuudessani. 

Kaiken aikaa olen kuitenkin voimieni mukaan liikkunut. Sitten tuli mukaan ne suu- ja hammas säryt. Joka kerta lenkille lähtiessä ahdistaa jo valmiiksi, kun tietää sen kivun tulevan ja sitä sitten kestää noin tunnin ajan. Ja jokainen, joka on kokenut hermosärkyä tietää, miten viheliäistä se on. Nämä kaikki myrkyttivät mieltäni ja tekivät elämän ilottomaksi. 

Mutta kuinka ollakaan, yhtenä päivänä huomasin ajattelevani töihin paluuta. Kävin itseni kanssa Jaakobin painia, joko uskallan lähteä vai vai vieläkö siirrän. Sitten muistin työkokeilun mahdollisuuden ja jokin loksahti päässäni, että nyt tai ei koskaan. Puoli vuotta olen nyt työskennellyt ihanien työkavereiden parissa ja täytyy sanoa, että vaikka väsynkin helpommin kuin ennen on henkinen toipuminen mennyt eteenpäin. 

Nyt olen aloittanut myös kuntosalilla käynnit ja tykkään. Kardiologin mukaan verikokeet ovat nyt hyvät ja sydämen tilanne ennallaan. Pumppausteho on alentunut edelleen eikä se siitä nousekkaan, mutta muuten olen nyt toipunut suurinpiirtein kaikesta. Tämä kaikki näkyy nyt siinä, että työn ja liikunnan ilo on palaamassa elämääni. Kardiologi antoi reseptiksi, että nauti nyt elämästä ja pidä tuo hymy huulilla. Ja mikä lohduttavinta, se ymmärrys, kun kerroin väsyväni helposti. Hän sanoi, ettei se mikään ihme ole kaikkien näiden kokemusten ja runsaan lääkityksen vuoksi. Kehoitti juttelemaan työterveyslääkärin kanssa, jos työssä jaksamisen kanssa tulee ongelmia. Kaikella tällä on psykologinen vaikutus. Saa luvan ottaa lunkimmin, kun väsyy. Saa olla armollinen itselleen ja toisille. 

Jotakin tarvettahan ne kaikki päivitykset somessa ja näissä blogeissa palvelevat. Minulle tämä on purkautumiskeino ja päiväkirja. Ja ei voi kieltää, etteikö tunnu hyvältä, kun joku on jaksanut lukea saatikka kommentoidakin näitä minun jaarittelujani. 

Ollaan armollisia ja nautitaan elämän lahjasta. Väsyneenä saa levähtää ja kerätä elinvoimaa.