Elämä on hyvä

 Lahjaksi minä sain elämän,

sen ilot ja surut.

Polut, jotka oli ennalta suunniteltu,

joiden kumpuja ja mäkiä en voinut kuvitellakaan.

Lahjaksi sain elämän,

jonka pituutta en tiennyt,

voimavarat, joiden vahvuutta tai heikkoutta en osannut aavistaa.

Mitä minä tein elämälläni,

tuolla lahjalla, jonka olin saanut,

lahjoista suurimmalla?

Yritin olla lahjan arvoinen.

En väheksynyt sen arvoa,

vaikka kaikki mutkat eivät olleet mieleeni,

vaikka joskus tunsin miten vähäksi voimani hiipuvat,

vaikka toisinaan tunsin kulkevani reunalla.

Nöyrästi minä kiitin lahjasta,

jonka sain.

Elämän lahjasta. 

Hengästyttävän paljon on tapahtunut asioita viime postauksen jälkeen. Elämä on maistunut hyvältä ja nyt voi hyvillä mielin laskeutua kunnolla syksyyn ja talven odotukseen. Säät ovat olleet lämpimät, mutta ainakin meillä täällä melko sateiset. Piha on täynnä sieniä, mutta eivät ole ehkä syötäviä, luulisin. Viimeiset kukat avaavat vihdoinkin nuppunsa. Osa ei suostunut edes nuppuja tekemään. 

Elokuun viimeisenä sunnuntaina meillä oli perheen kesken neljän tähden illalliset ja samalla juhlistimme kahden lapsenlapsen syntymäpäiviä. Ainoastaan kolme ei päässyt nyt mukaan, mikä on ymmärrettävää näin isossa joukossa. Tänä vuonna joukossa oli myös bonus nuori, tyttären luona asuva vaihto-oppilas Saksasta. 

Kun on näin iso porukka syömässä, pitää miettiä, miten saadaan pöytäpaikat kaikille. Onneksi nuoriso on tuonut ensimmäiset pikkuiset keittiönpöytänsä säilöön meidän varastoon, niin saimme pienille paikat niiden ympärille nuoriso-osasto laitettiin olohuoneeseen puutarha pöydän ympärille ja loput mahduttiinkin oman keittiönpöydän ympärille. Näin saimme kaikki syödä yhtä aikaa. 

Neljän tähden illalliset tarkoittaa sitä, että syödään porukalla alkupala, pääruoka ja jälkiruoka. Kasvissyöjille on oma vaihtoehto ja kaikki ruokarajoitteet huomioidaan. Arvoimme perhekunnittain, kuka tekee mitäkin. Minulle ja puolisolleni osui kattauksesta huolehtiminen, joka minulle oli erityisen mieluinen tehtävä. Värkkäsin myös täytekakun, mutta en enää nykyään jaksa kovin panostaa sen ulkonäköön vaan ennemminkin makuun. 

Tänä vuonna meillä oli alkupalana tomaattikeitto, pääruokana nyhtöpossuhampurilaiset coleslaw salaatilla+juustolla höystettynä ranskalaisten kera. Kasvisruokana oli kukkakaalipasta ja jälkiruokana jäätelöbuffet, omenamuffinit sekä täytekakku. Nämä ovat minun elämäni tähti hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään. 

Ja jottei totuus unohtuisi, niin seuraavalla viikolla minulla oli kontrolli OYS:ssa. Sydämessä kaikki oli hyvin, mikä on ihana asia. Se mikä ei ole ihana asia liittyy siihen troponiini nousuun ja se oli nousu suunnassa edelleenkin. Lääkärin mukaan siitä ei tarvitse olla huolissaan, koska lähes kaikilla sydän siirrokkailla se on yleensä koholla, mutta minulla on ollut normaali. Minua jäi kyllä kalvamaan se Meilahden lääkärin kommentti, että sarkoidoosin uusiutumista ei voida pois sulkea ja tämän vuoksi suositellaan tehtäväksi Pet-tt tutkimus, jos troponiini on edelleen koholla tai nousee. Näin ei nyt kuitenkaan toimita. Joudun nyt elämään tämän tosiasian kanssa seuraavaan kontrolliin tammikuuhun saakka. Kieltämättä huolettaa, mutta ei tälle nyt mitään voi. 

Onneksi elämässä on ollut ihania asioita viime aikoina ja mukavia juttuja on edessäkin päin. Näillä voi unohtaa arjen murheet ainakin hetkeksi. Elämä on hyvä juuri nyt. 

Muistot on tärkeitä

 Ja minä itkin.

Niin, minä itkin ja ikävöin

katsellessani kuvia lapsuuteni ihmisistä.

Niistä ihmisistä jotka elivät ja hengittivät samaa ilmaa kanssani. 

Joiden kanssa jaoin oman historiani ensimmäiset vuodet.

Joiden kanssa elämäni nivoutui yhteen erilaisin säikein.

Ja niin minä itkin ja ikävöin.

Itkin, kun en voinut muistaa, miltä isäni syli tuntui,

en saanut äidin tuttua tuoksua takaisin, en muistanut, miltä mummini lohdutus tuntui.

Ja silti minä muistin ja kaipasin.

Ja niin minä itkin 

liian nopeasti elettyä nuoruuttani ja sitä,

että en painanut sitä kaikkea tarkasti mieleeni.

Itkin rakkaiden ihmisten katoamista elämästäni,

yksi toisensa jälkeen, liian varhain.

Jäi vain vuosien saatossa haalenevat muistot.

Tänään minä itkin ja muistelin.

Pakko se on tunnustaa, että syksy on tullut, kun pikkuhiljaa puiden lehdissä on nähtävissä kellastumista ja pihlajanmarjat alkavat punertaa. Ihmeellinen on ollut tämä kesä säiden suhteen.

Hiljalleen olen siivoillut kaappeja ja laatikoita heittääkseni pois kaikkea turhaa roinaa, jota meillä kaikilla varmaan kertyy nurkkiin. Yllä oleva runo syntyi, kun siivotessa löysin sisareni tekemän vhs-kasetin, johon sisko oli tallentanut musiikin kera kuvia äidistä, isästä, sisaruksistamme ja lapsuuden tärkeistä ihmisistä. Monenlaiset tunteet nousivat pintaan, mutta kaikista suurimpana oli ikävä. 

Olen miettinyt monesti, miten ja miksi tunnen oloni juurettomaksi. Mikään paikka ei ole tuntunut siltä, että täällä minä olen omieni joukossa. Olin 16 vuotias, kun lähdin lapsuudenkodistani ja äiti lähti samaan aikaan toisaalle. Koti jäi kylmilleen. Koulukaverit lähtivät myös opiskelemaan, mutta palasivat viikonlopuiksi ja lomilla koteihinsa, tuttuihin maisemiin. Minä olin toisella paikkakunnalla, johon minulla ei ollut minkäänlaisia sidoksia aikaisemmin. Vieraannuin lapsuuden kavereista ja tavatessamme myöhemmin olen huomannut, että meillä on kuitenkin eri muistot. On silti ihana tavata ja tuntea edes se pieni hetki kuuluvansa johonkin. He ovat saaneet pitää juurensa siellä syntymäpaikan mailla ja vahvistaa niitä vuosien saatossa.

Ammattikoulun jälkeen muutin mieheni perässä nykyiseen kotikaupunkiin. Juurtuminen tänne on vienyt pitkän ajan, vaikka kaikki lapseni ovat täällä syntyneet. Kuuntelen välillä sydän kipeänä, kun ihmiset muistelevat lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tuntevat ihmiset, jotka ovat täällä eläneet, tietävät paikat ja tavat. Heillä on ollut samat koulut, opettajat, harrastukset. Se on tärkeä yhdistävä tekijä heidän välillään. 

Onneksi elämä on kuitenkin mennyt niin, että olemme puolison kanssa jääneet nykyisille asuinsijoille, johon lastemme juuret ovat kasvaneet tiukasti kiinni. Oli ihana kuulla, kun osa lapsista sanoi aikanaan, että poissa ollessa kaipaa kotikaupunkimme meren tuoksua. Itse en sitä ole huomannut, mutta uskon, että se  tuoksu on olemassa. Huomenna niitä juuria taas vahvistetaan ja pidämme porukalla neljän tähden illalliset. Niistä kirjoitan seuraavaksi. Ja vähän terveyskuulumisiakin. Kävin viikolla verikokeissa ja keskiviikkona on sitten kontrolli OYS:ssa. 

Työkyvyttömyyseläkkeelle

Jos olisin lintu,

olisivat siipeni repaleiset,

höyhenpeitteeni

kärsinyt koetuissa myrskyissä.

Lentoni ei olisi kauniisti liitelevää,

eikä lauluni kauniina soisi.

Mutta minä muistaisin,

miten vapaana lentää voisin,

sisälläin sävelet tuntisin,

liukuisin taivaan kannella

puhtahin siivin,

sävelet ilmoihin laulaisin.

Muistaisin keväät,

tuntisin kesät ja niiden tuoksut,

muistaisin sen, miten elämä oli hyvä.

Niin minä muistaisin sen. 

Kesä alkaa painua jo syksyyn hiljalleen. Saimme nauttia kesäkuun kylmyyden jälkeen todella helteisestä heinäkuusta. Jos tykkää hyvin lämpimistä hellepäivistä, niin nyt niitä riitti. Minulle kovat helteet eivät sovi ja uskon, että aika monella terveelläkin alkaa uupumus tulla, kun helle jatkuu päiviä ja viikkoja. Toivottavasti kaikki saivat kuitenkin ladata akkunsa pitkän syksyn ja talven varalle. 

Minulle tämä kesä on ollut siitä erilainen, että töihin paluuta, ei ole tarvinnut nyt miettiä. Kesäkuun alussa sain myönteisen päätöksen pysyvästä työkyvyttömyyseläkkeestä. Haikeaksihan se veti, mutta olen kuitenkin kiitollinen, että jaksoin vielä kokeilla työelämää ja sain olla osana hienoa työtiimiä. Työkavereista ja työstä kaikenkaikkiaan jää lämpimät muistot.

Aika ei ole käynyt pitkäksi kuitenkaan. Alkukesästä puoliso alkoi laajentamaan terassia, kasvihuone ja taimien kasvatus on työllistänyt ja lasten perheet ovat ilahduttaneet useasti kesä aikana. Poikakin on ollut ilonamme aina keikkojensa lomassa. 

Kesän kohokohtana oli jälleen serkkujuhlat, joista on tullut meille perinne. Tänä kesänä teemana oli taide ja maalasimme/ askartelimme lasten kanssa pienet taulut. Kilpailuja oli ja kaikki lapset tuli palkituiksi pienillä muistamisilla. Tänä kesänä mentiin helpomman kautta ja ruoaksi tilattiin pizzat. Ei tarvinnut kenenkään hikoilla helteellä keittiössä ja grillatakkaan ei palovaroituksen vuoksi uskallettu. 

Terveysrintamallakin kaikki ennallaan lukuun ottamatta lisääntyneitä rytmihäiriöitä. Syyskuussa on jälleen kontrolli ja siellä selvinnee, tarvitseeko niihin mitenkään reagoida. Kuten alkukesästä sanoin, niin en nyt mieti terveysasioita erityisemmin vaan koetan nauttia elämästä ja kerätä voimia. Lomareissu on tehty itä-Suomeen isäni juurille ja pian lähdetään lappiin. Sieltä on lähtöisin ei niin kaukaiset äidin sukujuuret.  Tällä hetkellä elämä on hyvä ❤️

Teidän vuoksenne

 Teidän vuoksenne olen taistellut,

pitänyt puoliani,

vaatinut osaani,

ollut äänessä.

Teidän vuoksenne en ole antanut

periksi tuumaakaan,

vaan vaatinut oikeuksia,

jotka teille kuuluisi ilman taisteluakin.

Olen saanut ikävän maineen,

menettänyt kunniani,

enkä ole ollut kiiteltyjen joukossa.

Kaikki se on kannattanut siksi,

että teistä kasvoi vahvoja,

itsenäisiä, omin jaloin kulkevia

naisia.

Naisia, jotka pitävät heikompien puolta,

auttavat hädässä olevia,

toimivat oikeudenmukaisuuden puolesta

ja rakastavat.

Olen jo pitkään, tosi pitkään ihmetellyt uupumiseni määrää ja miettinyt, miksi elämä tuntuu niin raskaalta. Olen kadehtinut virkeiden, elämäniloa pursuavien ja aina niin positiivisten ihmisten jaksamista ja touhuamista. Miksi minä en jaksa kuin hetken, miksi ilo tulee pieninä pisaroina, miksi kaikki tuntuu niin raskaalta. 

Olen lukenut kaikki eteeni tulevat kirjoitukset positiivisuuden ja elämänilon löytämiseksi, pohtinut ja miettinyt. Haastanut itseäni tekemään positiivisia iloa tuottavia asioita, mutta siellä pohjalla on silti aina se alakulo ja väsymys. Tiedän kyllä kaikki hyviksi havaitut konstit; liikunta, luonto, toisten seurassa oleminen, kirjoittaminen, opetella näkemään jokaisessa päivässä hyvää. Eivät ole toimineet. On vain syvä uupumus ja alakulo. 

Olen tutkaillut elämääni taaksepäin ja koettanut ymmärtää. Miksi sitä on niin vaikea olla itselleen armollinen ja hyväksyä, että tänään ei kaikkea enää tarvitse jaksaa ja voi jo sanoa joillekin asioille ja tekemisille ei. 

Laiska se töitään luettelee, kuuluu vanha sanonta. Minua on auttanut edes hippusen verran ymmärtämään uupumustani, kun mielessäni luettelen elämäni varrella tapahtuneita asioita. Lista on hengästyttävän pitkä. Välillä tunnustan itselleni, että tie ei ole ollut kevyt enkä ole päästänyt itseäni helpolla. Sitten jostakin takaraivosta nousee se syyllistävä sormi, että joillakin on ollut vielä raskaampaa. Ja näinhän se on, mutta ei toisten murheet omaa taakkaani ole keventäneet. 

Opettelen ajattelemaan niin, että tällä elämän pituisella matkalla olen oppimassa viimeiseen hengenvetoon asti ja siltikään emme valmiiksi tule. Tämän päivän uupumus voi hyvässä lykyssä olla huomisen lepoa ja lohtua. Pitää vain hyväksyä, että asiat tapahtuu omalla painollaan. Kuten sydän lääkäri sanoi minulle, että olet vielä toipilas ja minulla toipuminen kaikesta vie enemmän aikaa kuin ehkä muilla kaikkien vastoinkäymisteni vuoksi. Onneksi on kuitenkin keveitäkin päiviä. 

Onneksi on kesä

Kirjoitin itselleni unelmia,

sopivan kokoisia

yhdelle pienelle ihmiselle.

Unelmia, jotka mahtuvat

yhteen päivään,

yhteen tuntiin.

Kirjoitin unelmia

päästäkseni lentämään

haavemaailmaan,

hetkeksi pois arjesta,

joka välillä on liian

raskas taakka kantaa. 

Kesä on edennyt jo juhannus viikolle ja kaikenlaista touhua on riittänyt sisällä ja ulkona. Uudessa kasvihuoneessani on nyt kasvamassa perunaa, kurkkua, tomaattia, persiljaa ja kukkiakin. Saa nyt nähdä saadaanko kurkusta ja tomaatista satoa syötäväksi. Kesän alku on ollut niin kylmä, että kaikki on edennyt hitaasti, mutta täällä pohjoisessa onneksi yöttömät yöt jouduttavat kasvua, kun ilmat lämpnee. 

Sisällä olen saanut ikkunanpesut hyvälle mallille ja vielä muutama ikkuna on pesua vailla. Virtaa on onneksi tullut sairastetun flunssan jälkeen, mutta kyllä mieli ja keho tarvitsee lepoa parin touhupäivän jälkeen.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on tuonut tyttären vauvakoira, joka on ollut meillä hoidossa lähes kaksi viikkoa. On hoidettu itkevää koiraa, pesty pissoja pois lattialta ja ulkoilutettu useita kertoja päivässä. Eikä tuo riiviö malttaisi millään tulla takaisin sisälle vaan pistää hanttiin kaikilla neljällä tassullaan. On sitä kyllä ihan hauskaa seurata ja välillä sen tempauksille on saanut ääneen nauraa. 

Troponiini verikokeet kontrolloitiin ja nehän oli lähtenyt nousuun ollen nyt 92. Myös munuaisarvot ovat pielessä. Toinen lääkäri oli verikokeet katsonut ja kommentoinut omakantaan. Hänen mukaansa veriarvot olivat ok ja troponiini matalahko. Seuraava kontrolli sitten syksyllä. Lääkäri ei soittanut, että olisi voinut kysyä tarkemmin asioita, kuten voinko liikkua normaalisti. 

Katsoin vanhoja tietojani sarkoidoosin alusta, niin tuolloinkin troponiini oli lähtenyt nousuun ja se kyllä pistää miettimään sarkoidoosin mahdollista uusiutumista. 

Päätin kuitenkin nauttia kesästä ja unohtaa toistaiseksi kaiken sairauksiin liittyvän. Elämä on nyt ja tässä!! Toivottavasti saadaan sopivasti lämpöä ja sadetta. Iloa ja valoa kesäisiin päiviin kaikille. 

Kontrolli uudessa Oys:ssa

Aamuinen usva nousee lapsuuteni heinäniityltä.

Päivä on vasta aluillaan.

Istun kodin portailla ja kuuntelen

lintujen laulua

Kesä tuuli on lämmin.

Kaikki on hyvin,

niin hyvin kuin lapsella voi olla.

Kerään huomisen voimaa tietämättä,

että juuri tänään sitä tarvitsen.

Tänään, kun kaikki ei ole hyvin. 

Joulukuussa kävin edellisen kerran oys:ssa sydänpoliklinikalla kontrollissa ja olin viimeisiä potilaita vanhalla puolella. Osa laitteista oli jo siirretty uuteen sairaalaan ja vanha poliklinikka vaikutti kolkolta ja autiolta. Huhtikuun lopussa oli jälleen sydän kontrolli, mutta nyt pääsin uuteen sairaalaan. Kaikki hohti uutuuttaan ja huomasin, että poliklinikka ja sydän osasto sijaitsivat ihan vierekkäin, mikä varmasti on hyvä ja toimiva juttu. 

Tällä kertaa oli eri lääkäri ja kieltämättä tuli tunne, että ei taas. Kaikki lääkärit ovat kyllä olleet hyviä, mutta on aina pieni jännitysmomentti, että tietääkö uusi lääkäri koko sairaus historiani, joka vaikuttaa siihen, mitä on tärkeä seurata näillä käynneilläni. Yllätyin positiivisesti. Tämä lääkäri oli hyvin empaattinen, kiinnostunut voinnistani ja häneltä oli helppo kysyä ihan kaikkea, mikä ei aina uuden lääkärin kanssa ole helppoa. Ensimmäisen kerran varmaan koko sairaus historiani aikana lääkäri kysyi minulta, että miten sinä olet jaksanut tämän kaiken. Onko mieli pysynyt mukana tämän kaiken tapahtuneen keskellä. Hän oli aidosti kiinnostunut kuulemaan minua ja totesi sitten, että olisi sinulle vähempikin riittänyt. 

              

Sydämestä sain hyviä ja huonoja uutisia. Hyvää oli se, että pumppausteho eli Ejektiofraktio oli noussut 49 ollen lähes normaali. Huonoa oli se, että verikokeissa oli flunssan jäljiltä tulehdusarvot hieman koholla ja sydän entsyymi P-tnt oli vähän reilummin koholla ja siitä lääkäri huolestui. P-tnt eli troponiini on lihassoluissa oleva valkuaisaine, jota käytetään sydänlihasvaurion osoittamiseen. Troponiini pitoisuudet suurenevat sydäninfarktissa 2-4 tunnin kuluessa oireiden alkamisesta ja pysyy suurentuneena 3-10 vrk. Troponiini pitoisuus nousee myös sydänlihastulehduksessa, sydämen vajaatoiminnassa, keuhkoveritulpassa, verenmyrkytyksessä jne. Minulla troponiini arvo ei ollut niin suuri, että olisi epäilty infarktia. Minulla oli kyllä ollut jo kaksi viikkoa flunssa, mutta se tuskin oli syynä nousulle. Yhtenä vaihtoehtona lääkärin mukaan voi olla hyljintä sydämessä ja biopsiaakin mietittiin. Lääkäri konsultoi Meilahden elinsiirto kardiologia tilanteesta ja hän päätyi, että kontrolloidaan troponiini kesäkuussa ja tarvittaessa aikaisemmin, jos tulee sydänoireita. Hän oli myös maininnut, ettei sarkoidoosin uusiutumista voi pitää poissuljettuna. Se toki on harvinaista, mutta mahdollista. Itselleni jäi epäselväksi, että voiko tuo nousu johtua sepelvaltimotaudista. Päivystyksellisesti otettiin sitten uusi verikoe ja troponiini oli lievästi lähtenyt laskuun. 

Sovittiin, että kesäkuussa kontrolloidaan tuo verikoe ja jos edelleenkin se on koholla, mietitään sitten jatkotutkimukset. Tässä välillä, jos sydänoireita tulee tai voinnissa muutoksia huonompaan niin pitää herkästi ottaa yhteyttä lääkäriin. 

Kyllä tuo sarkoidoosin mahdollinen uusiutuminen pisti miettimään. Enää ei millään jaksaisi aloittaa uutta tutkimus ja hoitokierrosta. Jostakin se motivaatio olisi kaivettava. Voisi kuvitella, että kun on käynyt jo niin monenlaisissa tutkimuksissa ja tehty erilaisia kokeita, ettei mikään enää pelottaisi tai tuntuisi niin pahalta, mutta pelkkä verikokeen ottaminenkin käy nykyisin kipeämpää ja pelottaa etukäteen. 

Onneksi on kesä tulossa ja pääsee keräämään voimia tulevaan. Jos vastaan tulee aurinkoisella ilmalla pitkähihaisiin ja pitkälahkeisiin housuihin, hattuun ja aurinkolaseihin pukeutunut henkilö, niin voi olettaa, että kyseessä on elinsiirron saanut henkilö. Meillä kun pitää varoa tuota uv-säteilyä huolella suurentuneen ihosyöpäriskin vuoksi. 

Äitienpäivä

Tuvassa huokuu hiljaisuus,

on varhainen sunnuntai aamu,

nukkuu untaan vielä perhe muu,

äiti nuorimman seuraansa saanut.

Istuu hiljaa penkillä pienoinen,

katsoo touhua äidin armaan,

joka ääressä lieden lämpöisen,

keittää riisipuuroa varmaan.

Äiti hiljaa laulua hyräilee,

kädet käyvät ahkeroiden,

väliin pienoista hellästi silittelee,

antaa poskille suukon jos toisen.

Äidin sylissä pesä on lämpöisin,

lapsen hyvä on siinä olla,

on katse silmissä kirkkahin,

hymy loistaa kuin auringolla.

Aamu hetki äidin kans kahdestaan,

Siinä onnea on niin syvää,

saa turvan tunteen se kasvamaan,

eväät kantamaan elämään hyvään. 

 Huomenna vietetään jälleen äitienpäivää ja se saa ajatukset takaisin lapsuuteen ja muistelemaan lapsuuden äitienpäiviä. Koulussa askartelimme äitienpäiväkortit ja se jos mikä oli tärkeä tehtävä. Miten välittää äidille kortilla se rakkauden tunne, jota lapsi tunsi äitä kohtaan. Kotona kortti piilotettiin visusti odottamaan sunnuntai aamua, jolloin se äidille annettiin. 

Kun isommat sisarukset kasvoivat niin, että osasivat leipoa, valmistivat he kakkupohjan valmiiksi etukäteen. Aamuyöstä sitten heräsimme touhuamaan ja valmistamaan kakun loppuun. Meidät pienimmätkin herätettiin yhteiseen touhuun mukaan. Aamulla menimme yhtenä rintamana laulamaan äidille äitienpäivälaulun ja vietiin kakkukahvit vuoteeseen. Äiti oli aina yhtä "yllättynyt" ja kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Usein äiti sai kortin lisäksi kaupasta ostamamme äiti-kahvikupin. Se oli vähän tavallista isompi ruusukuppi, jossa luki kaunokirjoituksella Äidin kuppi. Päivällä oli koululla äitienpäiväjuhla, johon oppilaat olivat valmistaneet ohjelmaa ja antoivat silkkipaperista tehdyn ruusukkeen äidin rintaan. Äideistä otettiin yhteiskuva koulun portailla muistoksi. Voi miten toivoisin, että nuo perinteet olisivat jatkuneet kouluilla yhä tähänkin päivään.

 Myös minä olen saanut jokaisena äitienpäivänä kahvit vuoteeseen tuotuna kakkupalan kera ja sylillisen lahjoja. Lapset ovat koulussa tehneet kortit ja erilaisia äitienpäivälahjoja. On tullut vohvelikankaasta tehtyjä pyyheliinoja, jotka on myöhemmin laitettu laudeliinoiksi saunaan, puurasioita, suodatinpaperitelineitä, pannunalusia jne. Edelleenkin osa noista on käytössä ja ovat tärkeitä minulle. Niihin on laitettu rakkautta ja iloa saajalleen ja edelleenkin ne lämmittää mieltä. Toivottavasti omat lapseni osaavat myös arvostaa pienin kätösin tehtyjä aarteita, kun niitä ovat jo useana vuonna saaneet.  

Nykyisin minä saan jo seuraavalta sukupolvelta, mummin murusilta kortteja ja piirustuksia. Ne vasta ovatkin aarteita, jotka tahtoisi säilöä sydämeen ikuisesti. Ja olen huomannut, kuinka lapsuudenperheeni perinteet ovat jatkuneet omien lasteni perheissä. Kyllä äidit ja isät ovat ansainneet oman päivänsä kerran vuodessa. Erityisesti siksi, että silloin on helppo osoittaa tunteet ja kertoa molemmin päin kuinka tärkeitä olemme toisillemme. 

 Toivotan kaikille lukijoilleni aurinkoista ja lempeää äitienpäivää!! Onneksi sää on lämpenemässä, niin sekin juhlistaa huomista päivää.