Voitin arvonnassa rannekkeen oys:n laitteisiin

Illalla kuulen,

kuinka sairaalavuoteen sermin takana

iäkäs rouva,

yhdeksänkymmentäviisi vuotias,

tutkii äänistä päätellen käsilaukkuaan.

Lukko napsahtaa auki,

paperien rapina ja pienten tavaroiden kahina

 kuulostaa tutulta.

Äidin käsilaukulta lapsuudesta.

Kuulostaa niin mukavalta ja tutulta.

Minäkin haluan oman käsilaukkuni ja sinne

 paljon kaikenlaista tärkeää tavaraa,

viimeistään sitten,

kun olen vanha. 

Lähes kaikki OYS:n toiminnot ovat muuttaneet suunnilleen vuosi sitten uuteen sairaalaan. Yhteispäivystyksessä on tilavat vuodepaikat, jotka muistini mukaan oli erotettu seinämällä eikä verhoilla, kuten aikaisemmin. Yhteispäivystyksessä lääkäri kävi katsomassa ja määräsi verikokeita, keuhkokuvan ja sydänfilmin otettavaksi. Siitä sitten siirryin sängyllä "omaan" huoneeseen odottelemaan paikkaa sydäntehovalvontaan tarkkailuun, jossa hoitaja oli koko ajan vähintään viereisessä huoneessa valvomassa vointiani. Sydäntehovalvonnassakin huoneet ovat nyt yhden hengen huoneita, mikä on hyvä asia. En saanut liikkua muuta, kuin nousta sängyn viereen tuodulle pöntölle pissalle hoitajan valvonnassa. 

Onnekseni rytmi alkoi lääkkeillä hiljalleen rauhoittumaan eikä tarvinnut sähköllä korjaamaan. Tästä alkoikin sitten se varsinainen tutkimus karuselli takykardian syyn löytymiseksi. Vaihtoehtoja oli ainakin kolme; sydäninfarkti, koska minulla on sepelvaltimotauti tässä uudessa sydämessä, voimakas hyljintä reaktio tai sarkoidoosin uusiutuminen siirteeseen. Viimeisintä vaihtoehtoa pidettiin epätodennäköisenä, koska se on niin harvinaista, että Suomessa näitä tapauksia oma lääkärini ei tiennyt olevan. En tiedä, mikä näistä vaihtoehdoista olisi ollut parhain, koska kaikki olivat vakavia ja henkeä uhkaavia tilanteen rauhoittumisesta huolimatta.

Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, niin jo ambulanssissa tiputeltiin suoneen rytmihäiriölääkettä ja tehovalvonnassa sitten kunnon pompsit kortisonia (500mg)  suoraan suoneen kolmena päivänä peräkkäin ja siitä sitten jatkettiin suun kautta alkaen 70 mg x1 hitaasti alenevin annoksin. Kortisoni on hyvä lääke, mutta sivuvaikutukset ovat ikäviä. Minulla alkoi heti verensokerit nousemaan ja jouduttiin aloittamaan insuliinihoito. Myös rytmihäiriölääke aiheuttaa minulle monenlaisia sivuoireita ja on tuttu lääke entuudestaan. Kerron myöhemmin, miten elämä näiden sivuoireiden kanssa menee. 

 

Keskiviikkona, uudenvuoden aattona otettiin biopsiat eli näytepalat sydämestä. Ne tutkittiin kiireellisenä Oulussa ja alustavat vastaukset luvattiin jo perjantaille, koska patologi ei ollut töissä uudenvuodenpäivänä. Keskiviikolle suunniteltiin myös sydämen magneettitutkimus kiireellisenä  ja se jännitti minua kovasti. Ennen sydämensiirtoa minulle piti tehdä sama tutkimus ja minua oltiin jo valmistelemassa magneettitutkimusta varten, niin tunsin, että tuli huono olo. Sanoin siitä hoitajalle ja kuulin vain, kun hän sanoi, että minua vaan jännittää, kun taju lähti. Heräsin siihen, kun sairaanhoitaja elvytti minua ja kysyi, että kuuletko Paula minua. Silloin tutkimus jäi tekemättä. Nyt pyysin rauhoittavaa lääkettä ja varmistelin tarkkaan, että toimiihan tahdistin varmasti vaikka olen laitteessa. Tutkimus kestää suunnilleen tunnin ajan. Mutta ihaninta ja turvallisinta siinä oli, että mukanani oli se sama hoitaja, joka aikanaan elvytti minut. 

Eikä siinä vielä kaikki. On kaksi tutkimusta, joita pelkään kuin ruttoa. Toinen on kilpirauhasen gammakuvaus ja toinen kilpirauhasen magneettikuvaus. Kilpirauhasen magneettikuvauksessa laitetaan korville kuulokkeet ja poskille pehmusteita, siihen päälle verkkomaski, ettei pää pääse liikkumaan. Aina, kun kasvoille laitetaan jotakin, se ahdistaa minua. No tämä tutkimus osui kohdalleni perjantaille. Sain taas tuhdit rauhoittavat ja niiden avulla selvisin. Kaikesta ihminen näköjään joutuu selviämään, kun on kyse elämän jatkumisesta, vaikka pelottaakin. 

1.1.2026 uusivuosi oli vaihtunut. Lääkäri kävi kertomassa sydämen magneettituloksen ja näyttäisi siltä, että minulla on ollut massiivinen sydäninfarkti. Seuraavana päivänä eli perjantaina tehdään angiografia ja samalla pallolaajennus. Kyllähän se kouraisi syvältä, kun edellisellä kerralla oli peloteltu, että se on minulle vaikea tehdä ja riski on suuri. Jälleen piti hyväksyä ja luottaa, että ammattilaiset osaavat asiansa ja selviän tästäkin. Onneksi puoliso kävi katsomassa ja whatsapilla olin yhteydessä lapsiin ja lastenlapsiin. 

Seuraavassa postauksessa seikkailu jatkuu ja karuselli pyörii. 

Ps. täytyy korjata edellisen postauksen juhlapyhiä sairaalassa. Olen tosiaan viettänyt joulunkin sairaalassa. Ensimmäinen lapseni syntyi juuri joulun alla ja olimme uudenvuoden aattoon asti sairaalassa synnytysosastolla. Tuolloin kahdeksankymmentä luvun alussa pidettiin ensisynnyttäjiä 10 vuorokautta vauvan syntymän jälkeen sairaalassa. Raskausmyrkytyksen vuoksi olin ollut jo pari viikkoa etukäteen seurannassa. Ei ollut helppoa 18-vuotiaalle, kun muita vieraita ei saanut käydä kuin puoliso. Raskausmyrkytyksestä johtuvan verenpaineen nousun vuoksi jouduin olemaan hämärässä enkä saanut juuri lukea enkä liikkua. Siitäkin selvisin ❤️. 

Ja niinhän siinä sitten kävi

Lapseni, 

sulkiessani oven lapsuuden kotiini

painan kaiken mieleeni

etten koskaan unohtaisi juuriani,

jotka ovat teidänkin juuria,

meille perinnöksi annetut, 

pettuleivällä kasvatetut,

sodan jaloissa kärsineet,

mutta syvästi oman maan multaan kasvaneet.

Aina vahvistuneet äidin rakkaudella, 

ruisleivän ja kauran voimalla.

Olen täällä kertonut jo aikaisemmin, että minulla on ollut rytmihäiriöitä ajoittain ja kahdessa viimeisessä kontrollissa troponiini eli sydänentsyymi arvot lievästi koholla. Tämä arvo on ollut minulla normaali siirron jälkeen, mutta lääkärini piti ihan normaalina, että se on vähän noussut, siitä huolimatta, että Helsingin lääkäri varoitti ettei sarkoidoosin uusimista voi pitää poissuljettuna ja suositteli jatkotutkimuksia.

Niitä jatkotutkimuksia ei lääkärini mukaan ollut tarpeen tehdä, koska sarkoidoosin uusiminen sydänsiirteessä on harvinaista eikä hän tiennyt yhtään tapausta. Minä tiesin ja kerroin sen hänelle. Monesti tässä kontrollin välissä mietin, että miksi sitä troponiini verikoetta ei ymmärretty tarkistaa, mihin suuntaan se oli menossa. Mielestäni nämä ovat lääkärin pähkäiltäviä asioita eikä potilaan. Potilaana luottaa lääkärin osaamiseen ja arviointiin ehkäpä liiankin sokeasti. 

"Elämä kohtelee toisia hellemmillä käsillä.

Tänä iltana minulle riittää, että elän." 

Uudenvuoden aatonaattona olin menossa illalla nukkumaan, kun tunsin taas rytmihäiriöitä. Olin kuitenkin touhunnut paljon joulunaikaan ja käynyt kahtena päivänä peräkkäin uimahallissakin polskimassa lastenlasten kanssa, joten laitoin rytmihäiriöt sen piikkiin. Yöllä heräsin tyypilliselle vessareissulleni ja tunsin, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Nukuin vielä tunnin ja heräsin uudelleen. Kävin taas vessassa ja pyysin puolisoa kuulostelemaan, että pääsen sieltä pois, kun on vähän huono olo sydämessä. Puoliso tajusi heti, että kaikki ei ole kunnossa ja käski soittamaan hätäkeskukseen, että ensihoito käy arvioimassa tilanteen. 

Kohta ambulanssi tulikin pihaan ja ensihoitajat tekivät mittauksia ja ottivat sydänfilmin. Sydänfilmissä näkyi heti, että minulla oli takykardia eli sydämen tiheälyöntisyyttä. Älykellon mukaan sydän löi yli 180x minuutissa. Ensihoitajat laittoivat tippaan ja olivat koko ajan yhteydessä ensivastelääkäriin, joka antoi ohjeita, miten toimia. Tiesin heti, että tilanne on vakava, kun puhuttiin sähköllä iskemisestä tarvittaessa eli defibrillaattorilla yritettäisiin saada hätätilanteessa rytmi kääntymään. Ensin aloitettiin kuitenkin tiputtamalla suoneen rytmihäiriölääkettä ja se alkoikin hiljalleen auttaa. 

Koska siirtosydämessä ei tunnu kipua, olin hyvin rauhallinen ja tajuissani koko ajan, jota ihmettelivät ensihoitajat ja myös oys:n lääkäri. Matka kotoa oys:n yhteispäivystykseen kesti tasan puoli tuntia vaikka matkaa on lähemmäs 80 km eli lujaa mentiin. Ensihoitajille lähtee iso kiitos rauhallisesta ja ammattitaitoisesta toiminnasta. ❤️ 

Loppuvuosi ja alkuvuosi meni sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin ja diagnoosikin löytyi yllättävän nopeasti. Näistä kirjoitan seuraavassa postauksessa. Olen nyt tämän sairaus matkani aikana ollut eri juhlapyhiä osastolla. Nyt otin uudenvuoden vastaan ikkunattomassa huoneessa yksin. Olen ollut myös pääsiäisen, vapun, äitienpäivän ja juhannuksen osastolla. Kaikista pahinta olisi viettää joulua sairaalassa. Sitä minä en ehkä kestäisi vaikka tiedän, että moni joutuu niin tekemään. 

Tällä hetkellä olen väsynyt, mutta onnellinen siitä, että elämän päivät jatkuu. Toiveikkuus näkyy ja tuntuu vielä toteutumattomina unelmina, jotka ovat syksyn pyörineet ajatuksissani ja aion ne toteuttaa. Niistäkin kuulette täällä kevään aikana, kunhan voimat ensin elpyy. Nyt hyvää tammikuun loppua ja pysykää terveinä. 

 

Tästä joulusta en tahtoisi vieläkään luopua

Hämärä hiipii kattojen ylle,

talosta huokuu hiljaisuus.

Lumi kasannut kinoksen kynnykselle,

vaiti on piha ja metsän puut.

Vaivun hetkeksi muistojen aatoksiin,

näen kodin ja äitini armaan.

Kiikkustuolissa hiljaa istuksii,

pää saanut on hiukset harmaat.

Mitä miettinee siinä istuessaan,

kenen jalkaan hän sukkia kutoo,

Ovat lapset jo lentäneet pesästään

vuodet muistojen ketjuja punoo.

Tuli aika tuo kuitenkin nopeaan,

kun helpotti raskaan työn taakka,

kuinka usein sai huokaista aikanaan

Ihan uupumukseen saakka.

Lähti lapsoset yksi kerrallaan,

kotiin isä ja äiti jäivät

lasten askeleet tuvassa vaienneet,

kävi hiljaiseksi päivät.

Sukat viimeiset äidin kutomat

sai joululahjaksi veli.

Äidin muisto mieltä nyt lämmittää,

hän silloin viimeisen joulunsa eli.

Päätän, illalla itsekin istahdan,

otan sukkakudelman käteen

kudon rakkaudella useammat,

sukat omalle perheelle teen.

Hyvää alkanutta vuotta 2026 kaikille!! 

Joulu on nyt juhlittu ja kuin tarkoituksella, edessä olevista vaikeuksista tietämättä, joulu oli minusta erityisen ihana. ❤️ Kaikki lapset saatiin koolle Tapaninpäivänä ja hyvin jaksettiin isossa porukassa luovia. Lastenlasten iloa ja riemua on ihan parasta seurata. Syötiin hyvin, pelailtiin, löhöiltiin, osa ulkoili ja käytiin uimahallissakin polskimassa isommalla porukalla. 

Papan ja osan lastenlasten kanssa nukuttiin olohuoneen lattialla siskonpedissä. Olen tästä jo monta vuotta haaveillut, että pääsen joulukuusen juureen nukkumaan ja nyt se toteutui. Joulun jälkeen talo vähitellen hiljentyi. Poika ja nuorimman tyttären perhe vielä jäivät kotiin.

Uuttavuotta oli tarkoitus ottaa vastaan naapurissa asuvan tyttären perheen ja pojan kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat. Elämä pääsi jälleen yllättämään eikä niin hyvällä tavalla. Joulu jäi kesken ja siksi siitä  luopuminen on vaikeaa. Luotan kuitenkin siihen, että valon määrän lisääntyessä kaipuu keltaiseen ja pastelleihin sävyihin alkaa hiipiä mieleen. Seuraavassa postauksessa kerron, kuinkas se sitten menikään.